Vuoden 2022 vaellus suuntautui Muotkatunturin erämaa-alueelle. Tarkoitus oli vaeltaa koko alueen läpi kaakkoiskulmalta Inarin läheltä luoteiskulmaan Karigasniemelle. Reitti kulkisi alueita, joita 2020-vaelluksella ei kuljettu ja myös reittiä, jolta emme juuri ole valluskertomuksia nähneet. Tarkoitus oli olla maastossa 7 yötä.
Juuri matka-aamuna Mikko sai kuitenkin positiivisen koronatestituloksen!! Oli juuri tullut tieteellisessä konferenssissa Italiasta ja arpa osui kohdalle. Matkaan pääsivät siis Wolfpackistä vain Antti ja Janne – “Wolfpackistä tuli susipari”. Myös Antti oli ollut edellisenä päivänä vielä flunssassa, mutta testit olivat negatiiviset, joten tätä reissua mies ei jättäisi väliin.
Siirtymä Lappiin
Lähdimme 21.7.2022 illalla autojunalla Pasilasta. Antti ajoi auton Rovaniemen junaan ja kävimme haukkaamassa päivällistä Triplassa yhdessä thaimaalaisessa. Jannen tuttu tuli vastaan asemalla, oli matkalla autojunalla Kolariin ja eräilemään käsivarren maisemiin.
Matka junassa sujui leppoisasti ravintolavaunun tunnelmasta nautiskellessa. Juttelimme myös erään innokkaan Lapin kävijän kanssa, joka osoittautui kovaksi kalamieheksi. Hän kehui Muotkan vesiä ja sanoi, että varmasti tulee kalaa. Edellisellä reissulla Janne ja Ville olivatkin nähneet paljon kaloja mm. Stuorraäytsiä ylittäessään. Toivo tuoreesta kalasta Trangian pannulla alkoi nousta!
Päivä 1: Terstontieltä Tiävdoojärville
GPS-matka n. 6,8 km. Puolipilvistä. Kosteita/soisia alueita välissä, muuten kuivahkoa kangasta. Telttapaikka oli kaunis, ilta aurinkoinen ja lämmin.
Aamulla 22.7. olimme Rovaniemellä, jossa kävimme ostamassa tuoretarpeita. Juustoja ja tuoretta lihaa oli huonosti tarjolla paikallisessa K-marketissa, joten päätimme kokeilla niiden osalta Sodankylän K-kauppaa. Sieltä löytyikin puuttuvat juustot, ja saimme palan pakastettua poronpaistia ensimmäisen illan päivällistä varten. Ajoimme Inariin, jossa tapasimme Antin työkaverin Kimmon (tutkija ja Lapin tuntija) pizza-lounaan merkeissä Papanassa.
Jätimme auton Inarin keskustaan, pakkasimme kamat rinkkaan ja tilasimme taksin. Pyysimme ajamaan Terstontien koillispuolella olevan pienen metsäautotien kääntöpaikalle, matkaa oli reilu 25 kilometriä Inarin keskustasta. Viimeiset kilometrit olivat varovaista ajoa, mutta perille päästiin. Karttatiedustelu oli osunut nappiin, ja lähtöpiste oli erinomainen! Hintaa taksille tuli n. 80 euroa.
Vanha taksiyrittäjä oli paikallinen, joka tunsi alueen ja muisteli omia reissujaan. Osa tarinoista saattoi jopa olla totta 🙂 Yhdessä totesimme, miten älyttömältä Utsjoen yhteismetsän tekemät hakkuut alueella ovat: harvaa ja kitukasvuista männikköä kaadetaan. Aluehan on aivan mäntymetsän esiintymisalueen rajalla, sen vuosikasvu on olematonta ja maa karua. “Metsän” uusiutuminen kestää 300 vuotta, ei voi puhua metsätaloudesta.
Aivan alussa olimme vielä mäntyalueella (Tässä ehdimme törmätä Peltojärveltä palanneeseen pariskuntaan.), mutta puolet matkasta eteni jo koivurajan pohjoispuolella. Alkumatkan matkaa seurasimme mönkkäriuraa, joka lähti aloituspisteestä kohti luodetta (näkyy kartassa polkuna).
Löimme leirin pystyyn kuuden maissa illalla Tiävdojärvin rantaan. Eteläpuolella järveä, keskellä pituussuunnassa, on hyviä telttapaikkoja, mutta lounas- ja koillispäät ovat soisia. Leirimme vieressä olikin paikallisten tulistelupaikka (myös kotapuut) ja rannassa soutuvene, ilmeisesti kyseessä on harrijärvi.
Antilla ei ollut mukana vaellussauvoja, koska Wolfpackin standardivarustuksessa sauvat ovat Mikolla ja Jannella. Antti etsi maastosta sopivan kävelysauvan, joka lyhennettiin tarpin keskikepiksi sopivaksi – standardiviritys kun vaatiin kolme sauvaa.
Keittelimme illalliseksi päivän aikana jäästä sulaneen poron vasan paistia, sovellettuja tortilloja couscousilla. Maistui!!
- Trangian padassa valmistettua couscousia (voita ja Maldonia)
- Tortillalettuja (tällä kertaa oli punajuuri-twistillä, siitä väri)
- Poron vasapaistia kuutioina: paistettuna voissa Trangian pannulla. VINKKI: Kannatti ostaa paisti pakasteena Sodankylästä, jolloin se suli rinkassa juuri sopivasti illalliselle.
- Retiisisiivuja
- Tuoretta valkosipulia, limettiä ja salottisipulia
- Viimeistely savu-Maldonilla
- Bonus: jälkkärinä Gruyère-juustoa
Ilta oli lämmin ja aurinkoinen. Janne heitteli uistinta järvellä. Rannat olivat kivisiä, mutta matalia, joten uistinta ei pystynyt heittämään riittävän kauas.
Näimme paljon isoja kaloja (todennäköisesti harria) hyppimässä keskemmällä, ilmeisesti järvi on aika syvä. Veneellä olisi päässyt syöntipaikoille!
Hyttysiä ei ollut ollenkaan! Vain aivan alkumatkasta mäntymetsässä oli vähän ötököitä, sen jälkeen ne hävisivät.
Päivä 2: Tiävdoojärvi – Peltojärvi
GPS-matka: 10.7 km. Aamupäivän sää vaihtelevaa, mutta illaksi aurinkoa.
Aamulla lähtö oli verkkainen, ja kokkailimme pekonia ja omeletit ruisleivän päälle. Sää jatkui puolipilvisenä, mutta enteili hyvää säätä loppupäiväksi. Kuljimme leiripaikalta järven koillispäähän, jossa oli karhu pitänyt peijaiset ison hirven ruhon kanssa, jätöskasoista ei voinut erehtyä.
Järven pohjoisosasta alkaa iso soidensuojelualue. Ylitimme järveen laskevan puron ja jatkoimme kohti luodetta ja Miäskuaivia. Maasto on siihen suuntaan mukavan kuljettavaa ja puusto harvenee entisestään. Vain Miäskuaivin ja Litmouruaivin välissä oli laakso, joka oli soinen, mutta sen yli löysimme onneksi helpon ylityskohdan.
Litmuoroaivin ensimmäiset 130 nousumetriä satulaan saivat Antin jo vähän puuskuttumaan, ja huiputimme Litmuoroaivin ilman rinkkoja. Huiputuksen jälkeen saimme kuuron niskaamme. Tunturin huipuilta näimme, miten isompi rintama ohitti meidän onnekkaasti lännen puolelta. Pidimme kuuron aikana lounastauon tarpin alla ja jatkoimme kohti alhaalla näkyvää Peltojärveä. Lyhyen kuuron aikana Antti totesi, että reissulle mukaan tulleet Hanwagsit vaikuttivat päästävän kosteutta läpi. Pian sää kuitenkin parani ja taivas selkeni.
Ennen Peltojärveä oli avokallioalue, jolta näkyi hienosti järvelle. Suuntasimme suoraan rantaa kohti ja toivoimme osuvamme hiekkarannalle, joita olimme satelliittikuvista reissua suunnitellessa nähneet. Emme muistaneet tarkasti, missä kohtaa hiekkaranta oli. Osoittautui, että sitä olikin pitkä kaistale Karhuojalta länteen.
Laitoimme leirin pystyyn järven rantaan, jossa on iso tasainen hiekkapohjainen alue. Hiekkarantaa on monta sataa metriä. Ranta on todella loivasti syvenevä, pelkkää hiekkaa. Tämä alue on tunnettu telttapaikka, eikä syyttä: näin tasaista ja helppoa telttamaastoa saa Lapista etsiä!
Keittelimme ruokaa lämpimässä kelissä ja kävimme uimassa lämpimässä auringonpaisteessa. Emme kohdanneet tälläkään paikalla ketään. Vesi oli kylmää, mutta ei liian kylmää. Uskomaton paikka, upea luonnon hiekkaranta!
Janne yritti kalastaa rannan itäpäässä, mutta sielläkin kivinen pohja oli matalaa. Monta kertaa uisti jäi kiinni, eikä yhtään nykäisyä tullut. Ilmeisesti Peltojärvelläkin pitäisi olla vene, koska kalat ovat ulompana rannasta syvemmässä vedessä.
Sää alkoi muuttua illan kuluessa, tuuli yltyi ja saimme niskaan pieniä kuuroja. Vetäydyimme iltapalan jälkeen nukkumaan. Lämmitimme illalla camembert-kiekot leivän päälle ja digestiiviksi Jallua.
Hieno päivä ja upea leiripaikka!
Päivä 3: Peltojärvi – Kuarvikozza – Poikkipäät
GPS-matka: 15.6 km. Sää oli koko päivän vaihteleva, mutta ei varsinaista sadetta.
Sunnuntaina heräsimme puolipilviseen säähän, tuuli oli edelleen luoteesta. Pääsimme aamutoimista ja leirin purkamisesta liikkeelle jo yhdeksältä. Edessä olisi potentiaalisesti pitkä päivä.
Suuntasimme suoraan länteen ja nousimme ylemmäs. Seurasimme sopivaa korkeuskäyrää Kuarvikozzalle suuntavalle kurulle. Kurulle asti oli monenlaista maastoa ja pientä ylös ja alas kulkemistakin. Suunnistamiseen piti myös kiinnittää huomiota, että osuisimme haluamaamme kohtaan kurulle.
Kartalla kuru ei vaikuttanut ihmeelliseltä, mutta osoittautuikin komeaksi maastoksi, jonka hartialla oli helppo kulkea kangasmaastossa. Kurun reuna on todella jyrkkä ja pohjalla kulkee vuolas puro. Maisemat olivat kivoja ja matka joutui mukavasti.
Seurasimme jälleen sopivaa korkeuskäyrää Kuarvikozzan alle, jossa pidimme kuivamuonatauon sopivan puron latvalla. Raikas veri pulppusi tunturi kupeesta ja oli kristallin kirkasta!
Lounaan jälkeen jätimme rinkat puurajan yläpuolelle ja nousimme jyrkästä kohdasta suoraan huipulle. Taas huomasimme, miten rinkassa kannattaisi olla sellainen sadesuoja, jossa on kääntöpuolella jotain värikästä. Sen huomaisi kaukaakin paremmin, varsinkin jos keli sattuu heikkenemään. Muistiin: “Laita oranssia teippiä sadesuojan kääntöpuolelle!”
Juuri kun nousimme huipulle, saman teki toiselta puolelta kaksi vaeltajaa rinkkojen kanssa! Ensimmäiset, ja loppupeleissä ainoat ihmiset, kehen törmäsimme aivan ensimmäisen päivän aloituksen jälkeen. Hieman yllätyimme molemmat osapuolet, oululaisia kokeneita vaeltajia olivat, ehkä isä ja poika. Länsipuolelta rinne on loiva, joten nousu onnistuu myös rinkkojen kanssa.
Maisemat Kuarvikozzalta ovat upeat ja sieltä näkee hienosti luoteisrinteillä olevat ilmeisesti jääkauden tekemät harjumuodostelmat. Ne ovat kuin jättiläisen marmorikuularatoja. Katsoimme Villen kanssa niitä edellisellä reissulla Piekanaäytsin puolelta huipuilta.
Kuarvikozza on alueen korkein tunturi, Levin korkuinen huippu. Erikoista on se, että huipulla ei ole mitään isoja kummeleita. Otimme huiputushuikat ja katselimme maastoa kohti Poikkipäitä. Mietimme sopivaa väylää kosteiden suolämpäreiden väleistä. Kartalla reitti näytti selvältä, mutta pitäisi osua aika pieniin kannaksiin, jos haluaisimme kengät kuivina selvitä.
Kun laskeuduimme alas, jatkoimme rinkkojen kanssa tunturin kiertämistä itäpuolelta kohti Poikkipäitä. Rinne oli osan matkasta ikävän jyrkkä, mutta tulipahan mentyä vähän kuljettua reittiä. Hirviä on tuolla alueella paljon, jätöksiä ja polkuja oli runsaasti.
Kiersimme tunturin puurajassa ja jatkoimme puutonta “pistoa” alas kohti suunnittelemaamme reittiä. Reitti oli alussa helppo, mutta jouduimme kuitenkin märkiin paikkoihin ja totesimme taas, että pajukkoiset suot eivät ole Wolfpackin biotyyppiä! GPS:lle tallentunut reitti meni hyvin siitä, mitä kartalla olimme ajatelleetkin, mutta oikeasti osa käytävän alueista oli ihan kunnolla vetisiä. Tavallista isompien sateiden vaikutus voi siis olla iso Suomessakin. Viimeistään nyt Antin kengät olivat sitten päästäneet veden läpi, eli goretex-kalvo oli antanut myöten.
Lopulta pääsimme pois märältä alueelta ja pidimme ruokatauon pienen kallioiden ympäröimän järven rannalla. Antti loihti tällä kertaa kasvisannoksen (reilusti retiisiä ja salottisipulia) couscous-pohjalle, tuoreilla mausteilla (korianteria, chiliä ja valkosipulia)!
Janne yritti kalastella, mutta mitään ei tullut, ei nykäisyäkään. Ehkä siinä ei ollut kalaa, nimetönkin oli. Mutta paikka on todella kaunis!
Jatkoimme kohti Poikkipäiden alla kohti suunniteltua leirialuetta. Mikromaasto oli raskasta: välillä jyrkempää rinnettä, kiviä ja jatkuvaa kiipeämistä ylös-alas. Lopulta tulimme sopivalle paikalle puurajan tuntumaan. Siihen olimme leiriä karttatiedustelleet päivän mittaan ja onneksi purokin osoittautui virtaavaksi.
Ilta oli jo pitkällä, ja matka alkoi painaa, mutta saimme puristettua teltan ihan ok-paikkaan. Keli meni taas iltaa kohden sateisemmaksi – leiriydyimme siis juuri sopivasti.
Leirissä teimme karttatiedustua seuraavalle päivälle. Suunnitelmissa oli lähteä tekemään koukkaus Kurtojoen tuvalle. Maasto oli ollut aiemmin päivällä kovasti märkää, ja Kurtojoen suunnassa joutuisimme kulkemaan vielä tätäkin päivää isompien soisten alueiden läpi. Taivas ennusti lisää sadetta, joten päätimme muuttaa reittiä avotunturipuolelle, Kurto jäisi siis toiselle reissulle. Kohteeksi otettiin yhden välipysäkin kautta Peuranampumalaakion alla oleva iso poroerotuspaikka. Sen pohjoispuolelta ajattelimme etsiä ylihuomisen leirin.
Päivä 4: Poikkipäät – Piekanaäytsin laakio
GPS-matka: 13.4 km. Lähdimme tihkussa, päiväksi kohtuullisen selkeää, illalla taas sateli.
Seuraava aamu alkoi sään puolesta sellaisena kuin ilta oli ennustanut. Oli tihkuista ja koleaa. Wettexöimme teltan sopivassa raossa ja purimme leirin. Tällaisessa säässä kulkuvaatteiden valinta on aina vaikeaa: kuoria vain ei kuoria, vai jotain siltä väliltä? Alussa yritimme kuorilla, mutta onneksi keli ei äitynyt täydeksi sateeksi, joten saatoimme melko pian keventää. Janne kulki vain verkkopaidalla ja käytti L.I.M. Pantsien vetoketjuja mahdollisimman avoimina.
Poikkipään sivuhuipulla oli mielenkiintoinen sumuilmiö, joka muuttui koko ajan nopeasti (ks. video).
Poikkipäät koostuvat useista huipuista. Keskimmäisen selkeästi maastosta erottuvan sivuhuipun kohdalla jätimme rinkat ja nousimme huipulle. Keli oli vaihteleva, ja huipulla saimme välillä ympärille sumupilveä. Mutta sade onneksi kiersi paikan. Ja aamupäivä alkoi mukavasti huiputusjuomilla!
Rinkoille palun jälkeen jatkoimme Poikkipäiden kiertämistä, luoteen kautta kohti Galgoaivia. Lounastauon otimme erään puron latvoilla vähän Poikkipäiden jälkeen. Avotunturi on täällä todella helppoa kulkea ja askel oli kevyt verrattuna edelliseen päivään. Alueen näki täältä suunnasta kivasti ja laajasti.
Matkalla oli pieniä alueita, jotka oli kartalla merkitty metsäksi. Niissä kasvoin useiden hehtaarienkin alueita katajaa. Etelän metsiin tottuneelle oli huima kokemus kävellä ikivanhojen katajien peittämällä alueella! Katajia on Muotkan alueella paljon, ja osa on todella vanhoja: keskusrunko voi olla 25 cm paksu. Silloin puhutaan varmasti satoja vuosia vanhasta puusta.
Matka jatkui Galgoaivin länsipuolta, kunnes Piekanaäytsin kulmalla päästyämme suuntasimme alas kohti Kielajokea. Tämä oli sama laakio, jonka halki Janne ja Ville kulkivat 2020 lännestä itään kohti Piekanaäytsiä. Aivan puurajassa vastaan tuli kivaa kangasmaastoa ja pieni lampi, jolla oli selvästi tulisteltu aiemminkin. Vaikka aikeissa oli kulkea vielä eteenpäin, Janne totesi, että leiri on tässä. Kun saimme teltan pystyyn alkoikin sataa. Matkalla pitää tarttua hetkeen, kun sopiva leiripaikka tulee vastaan!
Leirin pystytettyämme kävimme kokeilemassa kalastusta etelässä olevalta vähän isommalta järveltä. Ei nykäisyn nykäisyä, mutta alue oli jälleen kaunis. Sorsapoikue oli tehnyt lammesta itselleen suojaisan kotipaikan. Sade alkoi tihentyä, joten palasimme leiriin.
Videotervehdys Piekanaäytsin laakion alta, nimettömältä lammelta (n. 380 m tarpista oikealla), kuvasuunta pohjoiseen.
Illan istuimme tarpin alla ja söimme quasidillat perinteisen kenttäreseptin mukaan:
- Tortillalettu trangian pohjalle
- Päälle Grana Padano- juustoa, meetvurstin siivuja, reilusti tuoretta valkosipulia ja chiliä
- Vielä muutama lastu Grana Padanoa, ja päälle toinen tortillalettu
- Käännetään paketti alimman letun saatua väriä, ja paistetaan kunnes toinenkin lettu on sopivan lämmin ja rapsakka
Tupruttelimme myös Romeo & Julian Petit Churchillit. Ilta oli oikein leppoisa – sade ei tarpin alla haittaa! Kömmimme unille väsyneitä mutta mahat täynnä. Koko yön sateli, tuuli ei leiripaikassa haitannut.
Päivä 5: Piekanaäytsin laakio – Rahpesoaivi
GPS-matka: 13.5 km. Päivällä vaihteleva sää ja vähän sadettakin, melko tuulinen päivä avotunturissa.
Seuraava päivä alkoi myös pilvisenä, ja vettäkin tihutti vähän väliä aamulla. Antin kengät eivät olleet kuivuneet yön aikana, ja pysyisivät loppumatkakin märkinä.Pistettiin teltta nopeasti pakettiin, syötiin aamupalaa, ja pian matka jatkui kohti Urroaivia. Piekanaäytsiltä laskevaa puroa seuraten helppokulkuisempi reitti menee puron pohjoispuolella. Tämä pätkä oli sama, jota Ville & Janne kulkivat Urroaivilta toiseen suuntaan 2020. Maasto on Muotkan mittakaavassa rehevää, ja puro kulkee aika syvällä notkossa kankaiden välissä. Sieniä oli tälläkin alueella paljon runsassateisen heinäkuun seurauksena. Antti bongaili eri lajeja tasaiseen tahtiin matkalla alas.
Kartalle on merkitty polku, mutta välillä se häviää ja välillä on selkeitä pätkiä. Janne yritti muistella maastoa, ja osuimmekin samoille ylityspaikoille kuin kaksi vuotta aiemmin. Nyt vesi oli korkeammalla, ja piti ottaa kengät pois sekä puron ylityksessä että Kiellajoen / Giellá ylityksessä.
Kielajoessa oli selvästi enemmän vettä ja virtaus voimakkaampi kuin 2020. Ylityspaikka osui sattumalta ihan samaan kohtaan, mistä käytettiin edellisellä reissulla! Tuossa kohtaa joen pohjoispuolella, kahden “nännimäen” itäpuolella olisi myös runsaasti hyviä telttapaikkoja, jos sellaisia joku miettii reitille. Alue on tasaista hiekkapohjaista kangasta. Todennäköisesti joessa on myös kalaa, mutta nyt emme jääneet siihen tihkusateessa kokeilemaan.
Joen jälkeen suuntasimme polulle, joka nousee Urroaivin satulaan. Nousumetrit vähän nostavat pulssia, mutta matka ei ole pitkä, ja aika kivuttomasti olimme kohta satulassa. Rinteellä saimme seuraksi pienen porotokan, joka toikkaroi meitä ihmetellessään sinne tänne rinnettä. Näimme myös tokan perässä nilkuttavan vammautuneen aikuisen poron – sen kohtaloksi voi tulla joutuminen petojen kitaan.
Satulan jälkeen seurasimme vielä jonkun matkaa polkua, mutta irtauduimme siltä sitten kohti länttä ja Ceavrájohoaivia. Emme nähneet tänäkään päivä ketään, vaikka tuolla Urroaivin polulla olisi hyvin voinut vaeltajia kohdatakin. Sää jatkui tihkuisena ja pilvisenä.
Pidimme lounastauon ennen Ceavrájohoaivin huippua olevassa rinteessä, koska keli heikkeni ja energiat alkoivat olla jo vähän matalalla. Tehtiin nopeat retkimuonat pullovesiin, koska vesipistettä ei ollut vieressä. Lounaan aikana pikkuisen taivaskin selkeni, ja kuivattelimme tuulessa kamoja. Lounaan jälkeen jatkoimme avotunturissa, todella laakealla alueella. Ei ihme että alue on nimetty Peuranampumalaakioksi!
Suuntasimme länteen kohti Porttikaltion isoa poronerotuspaikkaa. Siellä oli kartan mukaan paljon pieniä erämökkejä ja monenlaista aitausta. Tässä aukea maisema teki meille tepposet: arvelimme kulkeneemme pidemmän matkan kuin mitä todellisuudessa.
Siksi emme lähteneet seuraamaan mönkkäriuraa, joka tuli etelästä kaartaen erotuspaikalta, vaan suuntasimme suoraan koivikon läpi. Se olikin kosteaa ja osuimme useampaan poroaitaan. Pakko oli suunnata takaisin uralle, ja kiltisti kulkea viimeinen kilometri sitä tihkusateessa.
Vedimme henkeä ja tankkasimme energiaa erotuspaikalla. Paikka on syrjässä: sinne on pitkä matka joka suunnasta, hiekkatie johtaa Kuolnan kylän lähelle Inarijoen rantaan. Alueella on paljon eräkämppiä eri vuosikymmeniltä, uusimmat olivat vasta valmistumassa. Ilmeisesti paikka on siis todella aktiivisessa käytössä edelleen. Mahtaa siellä olla vilske myöhemmin syksyllä, kun erotus alkaa!
Sää ei osoittanut parantumisen merkkejä, ja maasto näytti erotuspaikan pohjoispuolella menevän Rátnojohkan ylityksen ympärillä ikävän soiselta. Puskimme siitä yli ja pyrimme ylemmäs kohti Ráhpesoaivia. Arvelimme, että leiripaikka löytyy jostain sen eteläpuolelta Ráhpesájan latvoilta. Juuri sillä hetkellä kartalla tasainen alue oli täynnä pientä kumparetta.
Matkalla ylös kohtasimme taas upeita katajametsiä. Täällä oli todella vanhoja kitukasvuisia runkoja, jokohan 500 vuotta ylittyi?
Päivä oli ollut pitkä, ja oli jo pientä väsymystäkin havaittavissa, kun aloimme etsiä leiripaikkaa. Kartalla potentiaalisia liruja ei maastossa ollutkaan. Pienellä riskillä suuntasimme toiveita enemmän länteen kohti jyrkkäreunaisen Ráhpesájan uomaa. Sieltä kuitenkin löytyi sopiva tasainen paikka teltalle! Vesi oli hyvää, ja paikalta olisi hyvä jatkaa aamulla kohti Stuorraäytsiä.
Antin Hanwagit olivat pettäneet lopullisesti tänään, kalvot olivat rikki molemmista kengistä. Myös Jannen Meindlien toisen kengän kalvossa oli joku repeämä, josta päivien saatossa oli alkanut puskea vesi läpi. Sää ei ollut kertaakaan niin aurinkoinen iltaisin, että olisimme ehtineet kenkiä kuivat kunnolla. Seuraavana vuonna joudumme kenkäostoksille, ei auta.
Video: “Nehän on sun hikiset, nihkeät sukat!” 🙂
Illan aikana sää oli eriskummallinen, kun taivaalla näkyi vähän kaikkea – oli pilveä, kauempana ukkosti, ja silti selkeitä länttejä siellä täällä. Tuulen suunta oli illan mittaan kääntynyt koillisesta kaakkoon ja arvailimme, mitä se tarkoittaa seuraavan päivän säälle. Olisiko se merkki muutoksesta parempaan vain huonompaan? Tankkasimme energiaa ja uni todellakin taas maistui!
Päivä 6: Rahpesoaivi – Stuorraäytsi
GPS-matka: 12.9 km. Päivä oli kaunis, minkä katkaisi vain iltapäivällä raju ukkoskuuro. Illalla leirityessämme alkoi sade ja kova tuuli.
Aamulla sää olikin muuttunut poutaisemmaksi, eikä sadetta tuntunut olevan näköpiirissä. Lähdimme kulkemaan Ráhpesájan länsipuolen avotunturia kohti pohjoista ja Ratnojohkan uomaa. Askel oli kevyt ja sää näytti lupaavalta!
Alhaalla Ratnojohkan uoma piti ylittää klockseilla ja päätimme sen jälkeen pitää komealla joentörmällä kalastus- ja harrastustauon. Antti bongasi hyviä sienipaikkoja ja keräsi kehnäsieniä ja keltahaperoita pannulle. Janne lähti kokeilemaan kalastusta. Joessa oli lupaavan näköisiä suvantopaikkoja.
Ensimmäisestä suvannosta ei tullut mitään, mutta toinen isompi suvantopaikka oli tammukkaa täynnä. Jo ensimmäisellä heitolla iski kiinni! Janne nosti kaksi kalaa ja pari pääsi myös pakoon. Tammukat ovat aggressiivisia ja voimakkaita – tuntuvat siiman päässä paljon kokoaan isommilta kaloilta. Paistelimme kalat pannulla voin ja suolan kera. Lusikoimme kalan ja sienet ruisleivälle ja mikään ei maistu paremmalta!
Aurinko paistoi mukavasti, ja saimme nauttia parasta vaellusfiilistä, mitä tarjolla on! Jatkoimme mahat täynnä taas kohti Stuorraskailásta koko ajan kuumemmassa kelissä. Avotunturissa matka taittui ja olimme nopeasti Suonatcopman länsipuolella Stuorraäytsin reunalla. Kävimme katsomassa yhden sivuhuipun, josta näki mukavasti itään päin.
Laskeuduimme jyrkkää rinnettä alas Stuorraäytsin järviketjulle. Pistimme tarpin pystyyn vanhalle tulipaikalle (täällä niitä on pitkin rantoja). Janne lähti heti kyseiselle järvelle laskevan vuolaan puron suulle ja kahlasi veteen.
Heti ensimmäisellä heitolla tästä iski kiinni hyvän kokoinen purotaimen! Täällä amatööriltäkin kalastus onnistuu ja päivälliskalat oli nopeasti hankittu. Antti yritti paistaa yhden kalan nuotiolla, mutta kosteiden puiden kanssa nuotion pitäminen käy työstä. Valmistimme loput kalat voissa pannulla, se ei petä! Kun teimme ruokaa, saimme niskaamme yllättäen nousseen ukkoskuuron. Keskus meni meistä vähän ohi, mutta jyrinä oli suomalaisittain voimakasta, ja vettä tuli kunnolla.
Odottelimme tarpin alla sateen taukoamista ja mietimme tulevaa leiripaikkaa. Janne muisteli nähneensä edellisellä reissulla kiikarilla vaellusporukan teltan erään puron latvoilla Uhca Nirveoaivvasin koillisrinteellä. Päätimme kulkea vielä tänään sinne ja etsiä yösijan sieltä kulmalta. Stuorraäytsin pohjalla, pohjoispuolella, kulkee todella vahva ja hyväkuntoinen poroaita. Sen alittaminen vaatii tavallista enemmän notkeutta, mutta sitähän Wolfpackiltä löytyy!
Nousimme Stuorraäytsistä avotunturiin suoraan pohjoiseen ja kuljimme Avzegosaivin itäpuolen satulasta yli. Etenimme nelisen kilometriä pohjoiseen ja päätimme etsiä leiripaikan, jotta emme jää koko ajan huononevan sään alle. Tässä vaiheessa kello näytti jo iltayhdeksää, ja sää oli lähinnä masentava: tuuli koveni koko ajan ja sadetta tihutti.
Pystytimme teltan kovassa tuulessa, mutta tarpille löytyi suojaisampi paikka puron töyrään alta, hieman tuulelta suojassa. Onnittelimme taas itseämme, että tunneliteltta on ainoa oikea valinta tunturivaelluksille! Tästä iltahetkestä ei tullut rauhallista ja alkoi olla aika viileääkin, satoi myös. Sää meni koko ajan huonommaksi ja mietimme, mikä on seuraavan päivän toiminta-ajatus. Meillähän oli tarkoitus olla vielä yksi yö maastossa ja kävellä Karigasniemelle.
Teimme vaihtoehtoisen suunnitelman, jos sää olisi aamulla samanlainen, tai pahempi. Voisimme kulkea suoraan Karigasniemen tielle kohti sitä hiekkakuoppaa, josta Ville&Janne 2020 aloittivat vaelluksensa. Tämä lyhentäisi hieman kokonaismatkaa, mutta viimeisen päivän siirtymä sateessa ei enää houkutellut.
Painuimme nukkumaan. Yöllä tuuli puhalsi kovaa ja satoi.
Päivä 7: Avzegasoaivi – Karigasniemen tie
GPS-matka: 15 km. Pilvinen, sateinen ja tuulinen päivä. Tällainen sää avotunturissa ei ole koskaan pelkkää nautintoa.
Aamulla keli oli juuri niin masentava kuin se edellisenä iltana oli enteillyt. Koleaa, pilvistä ja sateista. Aamupalalla päätimme, että emme lähde puskemaan enää sateessa vastatuuleen kohti Karigasniemeä, vaan vaihdamme vaihtoehtoiseen suunnitelmaan. Hieman jäi harmittamaan, että emme pystyneet kulkemaan aivan koko alueen läpi kaakosta lounaaseen Karigasniemelle asti, mutta toisaalta mitään erityisen mielenkiintoista ei olisi enää viimeiselle kulkupäivälle tiedossa. Sateessa ja tuulessa se menisi lähinnä urheilusuoritukseksi. Sama oli käynyt maastossa majailevalle kihulle, joka aamiaisemme aikaan yritti useaan kertaan päästä vastatuulessa kohti luodetta – siinä onnistumatta.
Kuljimme aika suoraviivaisesti kohti Karigasjokea pohjoiseen, tavoitteena oli soittaa Kimmolle viimeistään hiekkakuopalta. Voisimme pysäyttää siellä puolenpäivän aikaan Inariin Karigasniemen tietä menevän bussin tai yrittää saada Kimmolta kyytiä jo aikaisemmin.
Tästä päivästä ei enää paljoa kuvia tullut otettua. Sade vei suurimman glamourin loppukilometreistä tehokkaasti. Myös Antin Hanwagien rikkoutuneet kalvot laskivat huumorin herkkyyttä.
Jeageloaijarvin ja sen vieressä olevien pienempien lampien rannoilla oli paljon tulipaikkoja, ilmeisesti kalaisia vesiä. Ihmettelimme, miten paljon roskaa tulipaikoille oli jätetty. Sinne voi ajaa Karigasniementieltä mönkkäreillä, joten laiskemmatkin kalastajat pääsevät paikalle – se todella näkyy jäljistä! Poimimme pahimpia roskia mukaamme. Totesimme taas, että tuollaiset roskaajat pitäisi vetää kölin alta ja tervata.
Arktisen alueen ilmastonmuutoksesta johtuvat kohoavat lämpötilat ja runsaat sateet muuttavat pysyvästi maisemaa ja ekosysteemiä myös Muotkalla. Muotkan pohjoisosassa, avotunturialueen ja Karigasniemen tien välisellä alueella on palsasoita, jotka ovat jo pienentyneet. Ilmeisesti ne tulevat häviämään jossain vaiheessa. Bongasimme niitä kartalta ja näimme ainakin yhden alueen kaukaa, tunturista näkee kauas karussa maastossa.
Pääsimme nopeasti Karigasjoelle, jonne johtaa jo kilometriä ennen useita mönkkäriuria tunturista. Täälläkin huomasimme sateisen heinäkuun vaikutuksen: Karigasjoen pinta oli selvästi korkeammalla kuin 2020 kesällä, jolloin siitä melkein pääsi yli vaelluskengillä. Nyt vettä oli melkein polveen.
Tuossa kohtaa alueella on valtava hiekkaharju tai hiekkalaakso, ja sen pohjoisosassa lähellä autotietä on hiekkakuoppa, jonne tähtäsimme. Varmasti geologiasta enemmän tietävä osaisi kertoa, onko tämäkin hiekkamuodostuma jääkauden tekosia.
Soitimme ennen jokea tunturista Kimmolle ja hän lupasi tulla meidät hakemaan Inariin. Emme ehtineet kauaa kuopalla odotella, niin pääsimme hänen kyytiinsä. Jälleen kerran iso kiitos!!
Inarissa puhuimme Kimmon ympäri lähtemään kanssamme Saariselälle saunomaan ja syömään. Otimme huoneen perinteiseen malliin Riekonlinnasta ja laitoimme saunan päälle. Kävimme syömässä Kaltiossa pidemmän kaavan kautta ja pari virvoittavaa juomaakin nautittiin.
Illan (tai ehkä se oli aamua) päätteksi otimme vielä hotellihuoneella uudet saunomiset ja summailtiin vaelluksen kokemuksia. Kiitos Lappi ja Muotka!!
Paluu Helsinkiin
Aamu oli verkkainen ja kävelimme vähän Saariselän raitilla, myös katsomassa talvella palaneen Kuukkelin rauniota. Ilmeisesti uusi rakennetaan samalle paikalle, nyt kauppa toimi väistötiloissa.
Lähdimme ajamaan etelään vasta puolenpäivän jälkeen, joten päätimme olla yötä Jyväskylässä. Kiitokset siitä Leenalle ja Samulle!
Jyväskylästä startattaessa Antin keräilykappale-(Turbo)Saab meinasi tehdä meille yllätyksen, kun märkien Hanwagien hajun tuulettamiseen avattu kattoluukku ei suostunutkaan sulkeutumaan! Auton uudelleenkäynnistys onneksi auttoi. Matka sujui muuten leppoisesti ja pääsimme Helsinkiin turvallisesti.
Reitti kokonaisuutena
Reitti oli kokonaisuutena n. 90 km. Viimeinen kokonainen kulkupäivä jäi pois, joten alkuperäisestä matka lyheni n. 10km. Jälleen sää- ja vesiolosuhteiden mukaan jouduttiin muuttamaan reittiä lennossa. Mutta se ei ole ongelma, kun karttatiedustelua on tehty etukäteen ja osataan tunnustella omaa fiilistä. Kurtojoelle olisi pitänyt ylittää ikäviä soisia alueita, mitä ei näin märkänä kesänä Wolfpackin innostus kestä. Olemme enemmän avotunturin kulkijoita.
Reitin tarkempi kuvaus täällä (Rastit.fi)
Hieman erilainen, mutta vallan hauska reitti – ”Metsästä tuntureille”.
Ei törmätty muihin kulkijoihin, mikä on aina plussaa. Matkalle saatiin pari huiputusta ja myös tutustumista paikalliseen kulttuurihistoriaan. Tammukat ja sienet piristivät myös kulkijoita. Jatkossa pitää kalavehkeet lisätä Wolfpacking peruskalustoon!
Hyttystilanne oli hämmentävä: Terstontien metsän jälkeen ei ollut hyttysiä ollenkaan! Ei ollut tarvetta käyttää hyönteismyrkkyä, eikä iltaisin tarvittu verkkoa hattuun!
Sää vaelluksen aikana
Kahden lähimmän havaintoaseman (Kaamanen ja Angeli) data todistaa sään olleen etenkin reissun loppupuolekka varsin märkä. Viimeisen päivän kylmä aamu piirtyy myös selkeästi kuvaan. Kova tuuli korosti avarassa maastossa kylmyyttä. Ylen uutisista bongasimmekin reissun jälkee, että heinäkuu oli ollut alueella sademäärältään mittaushistorian suurin. Se todella näkyi ja tuntui maastossa.
Lisämateriaalia ja linkit
Lapin palsat ovat häviämässä ilmastonmuutoksen takia (HS)
Sateisin heinäkuu koskaan Inarin seudulla (Yle)
Muotkatunturin erämaa-alue (Luontoon.fi)
