20.7.2018 – 27.7.2018
Päivä 1 | Päivä 2 | Päivä 3 | Päivä 4 | Päivä 5 | Päivä 6 | Päivä 7
Reitti | Yhteenveto | Kuvat & Videot
The Wolfpack: Antti Hyvärinen, Janne Isosävi ja Mikko Heiskala
Kävimme edellisen kerran UKK:ssa 2015 ja silloin jäi paljon Itäkairaa vielä näkemättä. Erityisesti Vongoivanräystäs jäi kaivelemaan. Huononeva sää ja liian pitkäksi venyvä ollut päivä tekivät Räystäällä käymisen mahdottomaksi, vaikka itse Vongoivan huiputimmekin. Halusimme myös käydä Tahvolla saunomassa.
Kun reittiä suunniteltiin keväällä, Antti huomasi mahdollisuuden tehdä samalla mustahiilen mittaussarja itärajan pinnasta. Voisimme yhdistää työn harrastukseen, anoa rajavyöhykeluvan ja käydä Talkkunapäällä. Päätimme lopulta kulkea puiston läpi pohjoisesta etelään rajavyöhykettä seuraillen, mikä tukisi myös tutkimuksellisia tavoitteita.
Itäisimmäksi tavoitteeksi otettiin Peuraselkä. Saimme Antin kaverilta Kimmo Neitolalta apua: hän lupasi noutaa meidät pois Marivaarasta. Iso kiitos Kimmolle!! Viikon reissu läpi Itäkairan oli suunniteltu. Lisää reitistä lopun yhteenvedossa.
Varusteista
Varustus oli aikalailla sama kuin Sarekin reissulla. Antti oli hankkinut uudet kevyet Hanwagin Banks II-vaelluskengät, Janne oli vaihtanut pidempään Northfacen kuoritakkiin ja Mikko oli päivittänyt tiimin lusikkahaarukat titaanimalleihin: Kiinasta tilasi, saattavat jopa oikeasti olla titaania 🙂
Ruokapuoli meni totutun kaavan mukaan: jätettiin vain puurot käytännössä pois. Ne eivät oikein kenellekään aamuisin maistu (ja kupitkin pitäisi pestä). Janne otti enemmän suklaata, jotta energiavaje ei pääsisi yllättämään loppuviikosta. Hänellä oli myös 6 kpl Adventure Foodsin Chocolat Mousseja (300kCal). Tämä olikin onnistunut ratkaisu ja energiat riittivät tällä kertaa hyvin – ei tarvinnut Jannen viimeisinä päivinä nuolla kaikkien muidenkin lautasia 🙂
20.7. Lähtöpäivä: Tuusula/Saarijärvi
Mikko ja Janne olivat siirtyneet jo aiemmin Keski-Suomeen ja jatkoivat Saarijärveltä perjantaina pohjoista kohti. Matkalla koettiin pieniä jännityksen hetkiä, kun Jannen auton erilaiset jarruihin ja nelivetojärjestelmään liittyvät varoitusvalot välkkyivät joulukuusena (oli juuri käynyt vuosihuollossa). Katkeaisiko matka tähän? Auto kuitenkin käyttäytyi normaalisti ja valot sammuivat Viitasaarella parkissa, jonne Antti saapui Onnibussilla kahdentoista aikaan. Retkikunta saatiin kokoon ja aloitettiin yhteinen matka perinteisellä lounaalla Firatissa. Pitsoista ei taaskaan puuttunut kokoa eikä kaloreita! 🙂
Ilma oli loistava: lämpötila 30 asteen tuntumassa Ouluun asti. Iltapäivällä tehtiin ruokaostokset Oulun hypersupermega-Prismassa. Illan vietimme kamoja rinkkoihin pakkaillen Villen ja Marin luona. Tuli myös maistettua isännälle tuotua Myrsky-Jallua.
Isot kiitokset menevät jälleen isäntäväelle hyvästä seurasta sekä iltapalasta ja majoituksesta!
21.7. Raja-Jooseppi ja metsäpalot
Oulu → SAARISELKÄ → RAJA-JOOSEPPI
Retken aloitukseen toivat lisäjännitystä Venäjän puolella riehuneet metsäpalot. Sallan korkeudella oli isompia paloja ja Raja-Joosepin kohdalla paloja oli tullut myös rajan yli raja-aseman eteläpuolella. Seurasimme koko matkan uutisia ja mietimme, pääsemmekö lähtemään suunnitelmamme mukaan, vai pitääkö reittiä muuttaa lännemmäksi esim. lähteä Aittajärveltä.
Lauantaiaamuna starttasimme kuudelta kohti Lappia. Kuten ennenkin, söimme kunnon aamupalan Kemin Nesteellä. Siitä Rovaniemelle ja Sodankylään. Sen verran innoissamme olimme Oulussa kaupan läpi koheltaneet, että tarkempi laskenta pe-iltana osoitti tarvetta ostaa lisää leipää, minkä teimmekin Sodankylässä.
Kun tulimme Saariselälle, ostimme palvelupiste Kiehisestä 100-tonnisen UKK:n yleiskartan. 50-tonninen Sokosti-Suomujoki -kartta löytyi jo, mutta tästä kartasta UKK:n itäosat puuttuivat, samoin Marivaaraan menevän reitin loppuosa. 100- tonninen tarvittiin näitä pieniä puutoksia varten. Kiehisessä meille väitettiin, että tie Raja-Jooseppiin olisi suljettu, mutta sen tiesimme jo huhuksi. Antti oli ollut yhteydessä Rajavartiolaitokseen. Heidän kanssaan oli sovittu, että tulisimme lauantaina rajavartioasemalle, missä katsottaisiin metsäpalotilanne tarkemmin.
Saariselällä jätimme auton Riekonhovin pihaan. Laitoimme vaellusvaatteet päälle ja hyppäsimme Katajanmaan Markon taksin kyytiin. Sää alkoi mennä sateiseksi – sitä sateisemmaksi, mitä lähemmäs Raja-Jooseppia etenimme. Emme olleet tästä metsäpalojen takia ollenkaan pahoillamme!
D1: 21.7. Luttojokea Kiertämäjärville
(13,5 km) RAJA-JOOSEPin rajavartioasema → LUTTOJOEN RIIPPUSILTA → ALEMPI KIERTÄMÄJÄRVI
Taksilla pääsimme Rajan vartioasemalle klo 14 aikaan. Sieltä on alle 10 km rajalle. Asemalla oli tilanne päällä. Venäjän puolella tuli uhkasi naapurin raja-asemaa ja sinne oli pyydetty apua Suomesta. Tilanne näytti aika pahalta perjantai-iltana, alla kuva venäläiseltä kulosivustolta.
Ajoneuvoja oli eri viranomaisilta PV:tä myöten. Nasu juuri kaasutti pihasta kohti itää (isossa turbossa on hieno saundi!). Saimme tilannepäivityksen rajavartijoilta: reitti riippusiltaa Luton yli oli kuljettavissa. Voisimme edetä suunnitelman mukaan, kunhan pysyisimme poissa mahdollisten sammutustöiden tieltä. Kun kyseltiin, tuleeko rajavyöhykkeellä myöhemmin Rajan miehiä vastaan, niin vastasi, että “Ei taideta paljoa joutaa teitä vahtimaan…” 🙂 Hän ihmetteli vielä, miksi emme halua kyydillä riippusillalle asti, vaan kävellä sinne Luttoa pitkin. “Nooo, jos tykkäätte kävellä…”, hän naureskeli 🙂
Antti viritti mittauslaitteet, laitoimme rinkat pykälään ja suuntasimme pienessä tihkussa kohti Luttojokea.
Tulimme pian Lutolle, jota oli mukava kävellä ja katsella joen kulkua. Yllätyimme, miten suurimmassa osassa matkaa joki on täysin hiekkapohjainen. Etsimme ylityspaikkaa Luttokönkäältä, mutta uoman toinen puoli oli aika syvä. Joki oli siitäkin ylitettävissä, mutta olisi pitänyt riisua kunnolla vaatteita ja suojata rinkat (toim.huom: kesä 18 oli Lapissakin ollut erittäin kuiva, joten ylitys normikesällä olisi varmaan haastavampi). Päätimme siis jatkaa Luton riippusillalle.
Joen penkka oli välillä korkealla ja sieltä oli hienot näkymät joelle. Vesi on niin kirkasta, että koko pohjan näki töyräältä. Matkalla näimme myös ihan läheltä pyitä poikasineen.
Riippusillan luona oli parkissa Rajan kalustoa. Ilmeisesti sammutustyöt olivat käynnissä lähistöllä. Kävelimme siltaa lähes peilityynen joen yli ja jatkoimme kohti Kiertämäjärviä seuraten Kiertämäjokea.
Keli oli hiostava, reitti kostea, hieman ryteikköinen ja satelikin. Hyttysiä oli tuolla pätkällä oikein kunnolla! Saavuimme Alemman Kiertämäjärven laavulle illan suussa ja pistimme kiireellä leirin pystyyn. Alkoi näyttää siltä, että tulee kunnon sade. Emme nähneet koko päivänä ketään, eikä laavulle tullut illalla ketään, joten kehtasimme levitellä vaatteita kuivumaan laavuun, ja varata teltalle paikan laavun viereltä, kun kunnon tasaista paikkaa ei lähiympäristössä oikein ollut. Metsäpalovaroitus oli luonnollisesti päällä, ja edes tulipaikoille ei saanut nuotiota sytyttää. Rajalla riehuvat metsäpalot toivatkin välillä savua ja hajua laavulle.
Ilta oli yllättäen tyyni ja kaunis. Syötiin hyvin ja nautiskeltiin maisemista. Järvellä on ilmeisesti kalaa hyvin, siellä sukelteli lintuja ja tiirakin nähtiin. Kimmolta kuulimme myöhemmin, että järvelle voi ostaa verkkoluvan, ja silloin saa tuoda veneenkin halutessaan. Hän oli pikkupoikana siellä kalastanut.
Laavu on kauniilla paikalla ja hyvin varusteltu, ei siis oltu vielä erämaassa. Ainakin DNA:n verkko toimi ja tarkistimme vielä säätiedot: Lappiin ennustettiin paikallisesti erittäin kovia ukkoskuuroja. Laavulla on myös huussi ja iso puuvarasto, joka oli täynnä uusia, valmiiksi pilkottuja puusäkkejä. Laavulla ei ole roskista ja ihmiset olivat jättäneet sinne törkeästi paljon kaikenlaista roskaa (sinne oli tuotu myös harava ja harja!). Kummallisin oli avaamaton 650g purkki ruotsalaista hapansilakkaa. Se oli ollut siellä muhimassa jo jonkin aikaa, koska oli pullistunut kunnolla 🙂
D2: 22.7. Peuranampumapäille
(15 km) ALEMPI KIERTÄMÄJÄRVI → PEURANAMPUMAPÄÄT
Heräsimme aamulla kunnon sateeseen ja päivän aloitus oli vähän ankea 🙂 Vettä oli kertynyt teltan ympärille niin, että sisäteltan kulmakin vähän kastui. Myös Antin makuupussi sai vähän kosteutta, koska mies oli nukkunut teltan laidassa kiinni. Ehdimme jo epäillä, tuleeko tästä sittenkin sateinen viikko.
Söimme perinteisen ensimmäisen aamun muna-pekoni-aamuaisen (savu-Maldonilla ja Grada Padanolla terästettynä), jonka jälkeen jatkoimme tihkusateessa joen vartta kohti Ylempää Kiertämäjärveä. Tarkoitus oli etsiä ylityspaikka ennen järveä ja suunnata suoraan etelään Koddepään huipulle ja sieltä Peuranampumapäille.
Vaikka tihutti ja oli pilvistä, niin lämpö oli korkealla. Kun sade alkoi helpottaa, niin aavistelimme, että tästä tulee hikinen iltapäivä!
Kulku joen varrella oli helppoa ja matka eteni nopeasti parin pysähdyksen tahdittamana. Vesi oli alhaalla, mutta sopiva ylityspaikka löytyi vasta vähän ennen järveä paikasta, jossa joki kulki suoalueen läpi. Paikka oli leveä ja matala, eikä Janne ehtinyt edes innostua moisesta ylityksestä.
Ilma oli hiostava ja tuuleton. Ylitimme pienen suon ja siitä suuntasimme suoraan etelään poroaidalle. Tähtäsimme karttaan merkitylle portille, mutta sitä ei ilmeisesti enää ollut, joten ryömimme aidan ali, kun sopiva kohta löytyi.
Pidimme lounastauon heti poroaidan jälkeen, kun paikalta löytyi pieni puro. Täytimme lisäjuomapullot varmuuden vuoksi, koska tunturissa ei välttämättä olisi helppo löytää vettä. Lounaan jälkeen lähdimme suunnalla kohti Koddepäätä. Edessä oli tasaista nousua harvapuisessa ja pehmeiden varpumättäiden peittämässä maastossa. Sää muuttui aina vain hiostavammaksi, eikä ilma liikkunut ollenkaan. Hiki virtasi Koddepäälle noustessa!
Koddepää ei aivan ylitä puurajaa, joten sen huipulla on harvaa puustoa. Maisemat olivat komeat pohjoiseen. Paikka on selvästi hirvien mieleen, koska tunturi oli täynnä niiden papanoita ja löysimme yhdet sarvetkin.
Jatkoimme eteenpäin ja pääsimme Peuranampumapäiden avoimille kallioille. Maisema oli täynnä kaikenlaisia järkäleitä avokalliolla, välillä oli myös suppia ja lammikoita. Aika erilaisen näköistä maisemaa verrattuna Saariselän puolen tuntureihin. Peuranampumapäiden välinen selkä on ehdottomasti käymisen arvoinen, komeaa tunturia.
Sää oli edelleen painostavan hikinen ja jopa avotunturissa oli aivan tuuletonta. Hyttysetkin pystyivät vielä lentelemään sillä korkeudella – ja niitä oli yllättäen myös paljon! Ilta alkoi olla jo pitkällä, joten aloimme etsiä leiripaikkaa alemman tunturin huipun kupeilta. Juuri kun löysimme sopivan paikan ja saimme tarpin pystyyn, iski aivan yllättäen ukkonen ja alkoi valtava sade. Laskimme etäisyyksiä välähdyksistä jyrähdyksiin ja meille tuli äkkiä kiire alemmaksi – ukkonen oli lähes päällä! Antti ei ehtinyt edes vetää kuorihousuja jalkaansa, kun kiiruhdimme alemmaksi salamia pakoon. Parinkymmenen minuutin odottelun jälkeen sade lakkasi ja ukkonen siirtyi kauemmaksi. Tuona aikana Antti saikin kengät täyteen jalkoja pitkin valunutta vettä.
Palasimme takaisin tarpin ja rinkkojemme luokse erittäin noloina. Olisihan merkit pitänyt nähdä pilvien kerääntyessä tunturin takana! Tässä se taas nähtiin, miten nopeasti keli voi ylhäällä tunturissa muuttua, eikä kovin ylös kannata yrittää leiriytyä. Rinkatkin olivat osin lätäköissä, mutta onneksi esim. Mikon kameralaukku ei ehtinyt imaista vettä läpi asti.
Päätimme jatkaa väsymyksestä huolimatta eteenpäin etsimään leiripaikkaa turvallisuussyistä alempaa. Vesi oli myös vähissä, joten hommalla alkoi olla kiire. Etenimme korkeuskäyrällä pienen kanjonin/laakson toiselle puolelle etsiäksemme leiripaikkaa sieltä puolelta tunturia. Tunnin päästä löysimme viimein sopivan tasaisen paikan, ja lähellä virtasi purokin vesitäydennystä varten.
Pistimme teltan nopeasti pystyyn ja keittelimme helpottuneina myöhäiset päivälliset tarpin alla. Ukkoskuuroja ja sateita kierteli alueella, mutta juuri telttapaikallemme sellaista ei enää osunut.
Antin kastuneille kengille ei mitään voitu, joten toivottiin seuraavana päivänä aurinkoa. Illalla uni maittoi hikisen ja pitkän päivän jälkeen!
D3: 23.7. Purnuojalle
(11.7 km) PEURANAMPUMAPÄÄT → Korvapuolen satula → HIrvasoja →ANTERIJOKI → PURNUOJA
Aamun sää valkeni vaihtelevan näköisenä. Tiirailimme repaleisten pilvien kulkua ympäristön tuntureilla. Leiripaikkamme oli melkein 400m korkeudessa, ja sieltä näki hienosti pitkälle pohjoiseen ja itään. Kun lähdimme nousemaan tunturiin, niin keli alkoi seljetä ja retkikunnan mieli oli taas innostunut.
Kiipesimme Peuranampumapäille ja pidimme tauon hienolla paikalla. Janne kasasi pienen seitan ison siirtolohkareen päälle. Tunturin korkein kohta oli kauempana tulosuunnassamme, joten tälle kohtaa ei aiempia merkkejä ollut.
Kävelimme laakean huipun länsipuolelle, josta aukesi komea näkymä Harrijoen puolelle. Tutkailimme vuoden 2015 UKK-reissumme reittiä toisesta suunnasta. Hieno paikka!
Jatkoimme matkaa avotunturissa kohti kaakkoa ja Hirvaspäitä. Muutaman sadan metrin päässä vastaan tuli kuru, jolle ei ollut kartassa nimeä. Pysähdyimme sitä tutkimaan ja sen pohjoisharjulla oli vielä vähän luntakin. Ehdottomasti pysähtymisen arvoinen paikka.
Suuntasimme kurulta Hirvaspäiden ja Korvapuolen satulaan. Sillä kohtaa näytti, että saattaisimme taas joutua ukkosen alle, joten pidimme reipasta vauhtia. Maisemat olivat komeat ja rinne helppokulkuista, ei isommin rakkaa. Kun lähestyimme Korvapuolen satulaa, niin ukkosen uhkakin poistui.
Pääsimme ihastelemaan maisemaa, joka avautui satulasta kohti Maalpurinpaloa. Korvapuolelle olisi tehnyt mieli kiivetä. Tunturin huippu on nimensä veroinen. Hämmästelimme, että emme ole aiemmin kuulleet kenenkään kertomuksia tästä reitistä. Selkeästi Peuranampumapäät ja Korvapuoli ovat käymisen arvoisia. Laskeuduimme satulalta alas kohti Hirvasojaa. Löysimme hienon lounaspaikan pieneltä kummulta ja viritimme tarpin. Sade alkoikin heti, kun saimme Trangian tulille.
Lounaalla sataa aina!!
Matka jatkui puronvartta alas. Ilmeisesti tämä komea reitti ei ole juurikaan kuljettu, sillä mitään polkua emme nähneet. Viimeiset kilometrit ennen Anterinjoen laavua oli hienoa vanhaa mäntymetsää.
Seuraava ukkoskuuro alkoi taas painaa päälle, ja kiristimme varmuuden vuoksi tahtia. Ehdimmekin juuri ennen kovaa kuuroa laavulle, missä rentouduimme tunnin verran sateelta suojassa.
Juuri kun sade lakkasi, ja olimme jatkamassa matkaa, kohtasimme ensimmäiset ihmiset tällä reissulla. Nuoripari oli maastopyörillä ajamassa kohti Anterinmukkaa ja kyselivät reitistä, olivat siellä ensimmäistä kertaa. Eivät ilmeisesti olleen aivan hard-coreimpia maastopyöräilijöitä, kun valittelivat reitin pituutta ja raskautta (Jannea hymyilytti moinen lepsuilu). He eivät olleet kuulleet Anterinmukan legendaarisesta saunasta ja kannustimmekin heitä käymään testaamassa sen löylyt.
Päivä alkoi olla taas jo pitkällä, ja kävelimme pari kilometria Anterijoen vanhalle Rajavartioston talolle, jonka jälkeen löysimme mönkijöille käytetyn ylityspaikan. Joki oli sillä kohtaa leveä mutta matala. Tämäkin ylitys oli kevyttä kauraa, vain mukavasti virvoitti jalkoja.
Ylityksen jälkeen etsimme sopivaa leiripaikkaa. Se löytyi pieneltä töyräältä Purnuojan varrelta noin kilometrin päässä Anterijoesta, aivan rajavyöhykkeen rajalta. Ilta oli todella lämmin ja edelleen hikinen. Hyttysiä ei ollut käytännössä ollenkaan tälläkään paikalla.
Kävimme kylpemässä Purnuojan kylmässä syleilyssä – mikä teki todella hyvää hikisen päivän jälkeen! Purnuoja on rajavyöhykkeen rajana ja oli eksoottinen kylpypaikka – oikea kirnu-spa. Leirimme oli ilta-aurinkoon päin, ja saimme kaikki kamat täysin kuiviksi. Nautiskelimme hyvät iltapalat (quasidillaa Grada Padanolla, meetvurstilla ja Bhutanin chilillä) ja Jalluakin piti vähän maistella 😉
D4: 24.7. Rajavyöhyke ja Talkkunapää
(13,1 km) PURNUOJA → VÄLIPÄÄT → TALKKUNAPÄÄ → ISO-OJA
Aamusta oli jo kuuma ja ilma helteinen, oli selvästi tulossa todella lämmin päivä! Kuljimme n. 1,5 km Purnuojaa etelään Rajan mönkkäriuraa pitkin. Ylitimme joen, ja tulimme samalla rajavyöhykkeelle, poroaidan portin kohdalta.
Mönkkäriura jatkui kohti rajaa ja päättelimme, että sen täytyy johtaa kartassa näkyvälle polulle, joka veisi meidät Välipään huipulle. Tankkasimme Purnuojalta taas lisäpullot vettä, koska kartan ja edellisen päivän kokemuksen perusteella päättelimme, että voisi olla vaikea löytää vettä ennen Talkkunapäältä laskeutumista.
Aloimme puskea ylös kohti Välipäätä. Sää kuumeni entisestään ja hiki virtasi! Antin toinen polvi oli alkanut kipeytyä ja jännitimme, miten se kehittyy. Mikään ei tuntunut kuitenkaan olevan rikki, joten uskoimme kyseessä olevan vain rasituksesta johtuva kipeytyminen. Mikko lääkitsi miehen sopivalla cocktaililla tulehduskipulääkkeitä. Tämä auttoi, ja polvi ei kipeytynyt enempää. Hieman hassun näköistä koikkelehtimista Antin meno kuitenkin oli vaellussauvojen tukemana.
Nousimme hienossa auringonpaisteessa puurajan yläpuolelle, ja edessämme avautui jälleen hieno tunturimaisema. Nousun koilliseen jäi Puolipää, jonka nimesimme Köyhänmiehen Nijakiksi, koska huipulla oli saman näköinen jyrkänne, puolipää.
Rajavyöhykkeellä on paljon enemmän jäkälää kuin muualla UKK:ssa, koska siellä ei ole poroja. Tuntuu aika selvältä, että seudulla on yleisesti aivan liikaa poroja, koska ne kaluavat maaston muualla aivan puhtaaksi jäkälästä.
Tällä täytyy olla vaikutusta myös luontoon. Eroosio lisääntyy varmasti, kun jäkälä vähenee. Välipäillä kävellessä tuntui, ettei oikein hennoisi edes astua paksujen ja yhtenäisten jäkälämattojen päälle!
Päivä kävi, jos mahdollista, koko ajan kuumemmaksi, ja pidimme useita taukoja ennen Talkkunapäätä. Matkalla on kolme huippua, joiden välillä on jonkin verran korkeuseroa. Helteisessä kelissä matka alkoi tuntua jo vähän pitkältäkin. Maisemat olivat kuitenkin todella hienot ja näimme myös kauaksi Venäjän puolelle.
Kun lähestyimme Talkkunapäätä, sen takaa ilmestyi kohti pohjoista lentävä MI-8 helikopteri. Se huomasi meidät tunturissa ja alkoi lentää suoraan kohti. Kopteri pysähtyi kiltisti ennen rajaa ja leijaili hetken meidän suuntaamme kääntyneenä, kunnes jatkoi matkaansa rajaa seuraten kohti pohjoista. Taisimme päästä venäläisten rajamiesten raporttiin, kun heiluttelimme sille Välipäältä.
Tule hakeen leipäs päälle voita!
Talkkunapään satulan alla pohdimme loppupäivän reitin valintaa. Koska vesi oli todella vähissä, päätimme vain huiputtaa Talkkunapään ilman rinkkoja ja suunnata siitä suoraan alas kohti Iso-ojaa. Arvelimme, että puolen kilometrin päässä tunturista lähtevän uoman alajuoksulla täytyisi jo vettä löytyä, koska siellä näkyi pitkiä kuusia ja muuta puustoa.
Jätimme rinkat, otimme kevyet kantamukset, Antin mittausvälineet ja lähdimme kiipeämään huipulle. Maisemat Talkkunapään rinteeltä kohti länttä ja etelää ovat hienot. Vongoivan tunturit ja Pirravatselma näkyvät hienosti. Pääsimme taas katsomaan aikaisempaa vuoden 2015 reittiämme toisesta suunnasta. Sää oli mitä mainioin ja lähes pilvetön, kun kapusimme kohti huippua.
Kun pääsimme melkein huipulle aloimme epäillä, että missä kohtaa se raja oikeasti meneekään. Kartoihin merkitty valtakunnanrajan poroaita (jolle asti vyöhykelupa oli myönnetty) oli maastossa näkyvillä vain ikivanhoina tolppina, ja varsinaisia rajatolppia näkyi harvassa. Emme uskaltaneet mennä huipun kivikummelin luokse, kun emme olleet varmoja, millä puolella rajaa se on! Mutta lähellä rajaa siis kävimme. Tunturimaisemahan jatkuu ihan samanlaisena Venäjänkin puolella. Siinä rajalinjaa ihmetellessämme unohdimme ottaa kuvatkin ja homma jäi vähän hätäiseksi 🙂
Laskeuduimme alas ja korkkasimme huiputusviskit. Tämän jälkeen alkoi laskeutuminen kohti Talkkunaojaa, joka veisi Iso-ojalle ja pois rajavyöhykkeeltä. Laskeutuminen purouomalle oli jyrkkä ja tiheää tunturikoivikkoa. Antin polvi ei oikein tykännyt moisesta ja vähän alkoi moraalikin laskea, kun vesipullot olivat jo tyhjiä, ja lämpötila huiteli varmaan +30 asteessa. Avotunturissa saatu aurinko alkoi myös tuntua kihelmöintinä niskassa ja käsivarsissa.
Kun pääsimme puurajaan, niin uoma olikin edelleen pelkkää kuivaa kivikkoa! Jatkoimme siis alas ja ihmettelimme, miten alhaalle vesiraja on voinutkaan kuivaa. Lopulta seurasimme uomaa puolisentoista kilometria, ennen kuin vettä tuli vastaan. Pistimme saman tien lounaspaikan pystyyn uoman kiville ja nautimme raikkaasta ja kylmästä vedestä, joka kumpusi syvältä tunturimättäiden alta!
Söimme lounaaksi kunnon pasta-annoksen, lepäilimme varjossa ja huljuttelimme jalkojamme kylmässä purossa. Oli todella kuuma päivä! Toivuttuamme jatkoimme matkaa alas puron vartta ja näimme reissun ensimmäisen karhunjätöksen. Kyllä niitä täällä siis liikkuu. Kun pääsimme rajavyöhykkeen poroaidan alitse takaisin ns. normaalille puolelle, jatkoimme Iso-ojan vartta kohti etelää.
Kello alkoi olla jo aika paljon, joten etsimme pian leiripaikan. Seudulla oli todella vanhoja mäntyjä, joita ihastelimme joen vartta kävellessämme.
Löysimme hetken päästä sopivan telttapaikan Iso-ojan vierestä. Viritimme tarpin vähän kauemmaksi erinomaiseen paikkaan ja kävimme taas uimassa joessa.
Iso-oja on ihan kunnon tunturipuro, mutta tällä kelillä vesi oli matalalla. Vesi oli yhtä kylmää kuin Purnuojallakin. Mikko onnistui uimaan mahapohjaa 🙂
Ilta oli lämmin ja kaunis. Eikä tällä leiripaikalla ollut ollenkaan hyttysiä, vaikka toisella puolella jokea oli selvästi kosteampaa.
Emme oikein keksineet, mistä hyttysten esiintyminen on kiinni. Siinä ei tuntunut olevan mitään logiikkaa. Kiertämäjoella ja Kiertämäjärvillä niitä oli jostain syystä paljon.
D5: 25.7. Iso-ojalta Jaurujoelle
(16,7 km) ISO-OJA → “PRESIDENTINKURU” → PEURASELKÄ → JAURUJOKI
Lähdimme aamulla seuraamaan Iso-ojaa alavirtaan. Sää oli edelleen helteinen.
Vähän matkaa leiripaikastamme tulimme joen rannalla olevan hirsimökin raunioille. Ilmeisesti se oli vanha poromiesten kämppä. Hirret oli selvästi kaadettu läheltä, koska metrisiä kantoja oli iso määrä ympärillä.
Pistimme pian merkille etelään päin kaatuneet puut, joita oli koko ajan enemmän ja enemmän etelään mentäessä. Kuulimme myöhemmin Peuraselällä, että kyseessä on Mauri-myrskyn tuhoja vuodelta 1982. Puita on kaatunut paljon, tästä löytyy uutispätkä Ylen Areenassa.
Tässä vaiheessa nousimme Iso-ojalta sitä myötäilevälle porpoaidalle, joka oli tarkoitus ylittää muutaman kilometrin päässä olevalla portilla. Maasto portille oli helppoa ja sääkin suosi edelleen. Kun pääsimme portille,
huomasimme kaatuneessa kelossa ihmisten jättämiä päivämääriä ja viestejä. Ne oli raaputettu muovipaloille (jotain poroaidanrakentajien jättämiä bensakanisterien jämäpaloja?). Janne vuoleskeli keloon Wolfpackin merkin.
Vaeltajia aina kovistellaan kulkemaan siististi ja roskaamatta. Lapissa kuitenkin paikalliset sotkevat luontoa selvästi jatkuvasti. Jokaisen poroaidan tai muun rakennelman ympärykset ovat usein täynnä jätettä: kaljatölkkejä, viinapulloja, muovikanistereita, ruokapusseja jne. Poroaidan portin ympärillä oli myös roskaa joka puolella. Eikö niitä jätteitä voi viedä mennessään pois? Rakentajat kulkevat vielä kaiken lisäksi mönkkäreillä ja kelkoilla!
Aidan toisella puolella seurasimme mönkkäriuraa rinnettä ylös, ja keli vain muuttui päivän lämmetessä entistä hikisemmäksi! Kukkulan toisella puolella erosimme aidalta, ja otimme suunnan länteen alempana virtaavalle purolle. Tavoitteemme oli käydä Presidentinkurulla, joka kartalla näytti komealta. Helpon ylityksen jälkeen pidimme tauon ja lähdimme ilman rinkkoja kohti kurua.
Löysimme mielestämme kurun ja hienoltahan se näytti! Jälkikäteen GPS- datoja ihmetellessä osoittautui kuitenkin, että olimme käyneet väärällä, paljon Presidentinkurua pienemmällä kurulla 🙂
Satatonniselle kartalle siirryimme juuri poroaidan jälkeen, ja mittakaavan muutos ja suurpiirteinen kartta tekivät tepposet. Löytämämme kurun muoto ja suunta olivat ihan oikeat, mutta olimme todellisuudessa noin kilometrin liikaa lounaassa. Satatonnisella kartalla löytämämme kuru näyttää lähinnä vaarojen väliseltä satulalta, joten emme millään mieltäneet olevamme väärässä paikassa, mutta olisihan meidän pitänyt kävelymatkasta ja korkeudesta tajuta pummi!
Tuolla hetkellä tyytyväisinä löytöömme lähdimme rinkoille ja jatkoimme suunnalla takaisin kohti Iso-ojaa, tarkoituksena seurata sitä Jaurujoen risteykseen. Maasto oli edelleen helppokulkuista harvaa kangasmetsää. Ennen jokea tulimme alueelle, jossa oli n. 5 metrin syvyisiä laaksoja ja niiden välissä tasanteita. Geologi olisi varmasti osannut selittää maiseman syntyhistoriaa, joku jääkausijuttuhan sen täytyy olla.
Täällä löysimme tuoreehkon poron raadon, jonka karvat oli levitelty ympäriinsä. Kaikki luut olivat pienellä alueella. Keskeltä löytyi myös karhun jätökset – tässä oli vähän aikaa sitten ruokailtu!
Pääsimme nopeasti joelle ja ylitimme sen n. 2km ennen Peuraselkää. Vesi oli alavirrassakin matalalla. Löysimme taas kevyen mönkkiriuran, joka meni oikeaan suuntaan. Jossain kohtaa ura kääntyi länteen, mutta lähdimme kulkemaan kuitenkin joen suuntaan, koska ajattelimme, että sitä seuraamalla Jauru ja Peuraselän tupa löytyy varmimmin.
Ajatus oli ihan oikea, mutta taas satatonninen kartta teki tepposet. Jouduimme ennen Jaurua soiselle alueelle, jota ei karttaan ollut merkitty. Janne kävi tiedustelemassa ryteikköä ja Jauru löytyi sen takaa. Jatkettiin taas ylempänä Jaurun suunnassa. Tässä löysimme toisen melko tuoreen karhun syömän poron. Alueella siis selvästi kontioita liikkuu! Tämäkin raato oli sen verran tuore, että karvat, luut ja karhun kakat olivat jäljellä.
Lopulta yhytimme taas mönkkäriuran, joka meni suoraan Jaurujoen ylityspaikalle Peuraselän kohdalla. Peuraselän tupa on huomaamattomassa paikassa, vähän joesta ylempänä puiden peitossa. Sitä ei huomaa toiselta puolelta jokea. Mönkkäriuraa ei tosin voi olla huomaamatta.
100-tonnisella ei sitten enää suunnisteta!
Joessa oli vettä reiden korkeudelle näinkin kuivalla, joten tästä tuli ainoa kunnon ylitys tälle reissulle. Kävelimme crockseilla tuvalle. Tuvalla oli yksi seurue ennen meitä: isoisä, tytär ja tyttärenpoika. Isoisä olikin vanha Itäkairan kulkija, oli käynyt Peuraselällä ensimmäisen kerran jo 60-luvun lopulla. Nyt hän opetti teini-ikäiselle lapsenlapselleen kalastusta. Tuvalle tuli vielä yksinvaeltaja Kemihaarasta päin, kuulemma siellä reitillä on tälläkin kelillä märkää, normaalivuonna olisi jopa kunnolla suota. Pistimme itsellemme muistiin, että se reitti ei ehkä ole meidän juttu. Pidämme enemmän tuntureista kuin metsäisistä soista!
Peuraselän tupa on pieni mutta viihtyisä. Teimme kunnon lounaan ja levättyämme jatkoimme matkaa Jaurun toisella puolella kohti länttä ja Tahvontupaa. Kuljimme todella lämpimässä illassa vielä nelisen kilometriä Jaurujoen vanhalle tulipaikalle, joka ei enää ole ilmeisesti virallisesti käytössä tai huolleta. Tulipaikan ympäristö oli todella tasaista kangasta, ja saimme teltan lähes vaateriin varjoisaan paikkaan.
Käytiin uimassa Jaurussa ja laiteltiin ruokaa. Antti kokeili kalastaa, mutta virta oli kova ja kalat olivat paenneet jonnekin syvänteisiin lämmintä säätä.
Peuraselällä tapaamamme yksinvaeltaja tuli jonkin aikaa perässämme ja jatkoi Tahvolle. Myöhään illalla myös isoisän keski-ikäinen tytär tuli leirimme ohi matkalla kohti Tahvoa. Hänenkin tarkoituksensa oli suunnata sieltä Vongoivanräystäälle. Istuttiin iltaa, nautiskeltiin lämmöstä ja virvokkeista ! Missään ei ollut hyttysiä, vain paarmoja jonkin verran.
D6: 26.7. Tahvo ja Vongoivanräystäs
(12,5 kM) JAURUJOKI → TAHVONTUPA → VONGOIVANRÄYTÄS → TAHVONTUPA
Aamu alkoi taas kauniissa kelissä, ja suuntasimme muutaman kilometrin päähän Tahvolle. Koko matka oli tasaista kangasta ja seurasimme polkua. Juuri ennen Tahvontupaa oli 2013 riehunut kunnon metsäpalo, noin 30 hehtaaria oli palanut. Sitä oli ollut sammuttamassa iso joukko viranomaisia ja vapaaehtoisia. Jäljet näkyivät edelleen tuoreina maastossa.
Tahvontupa on joen varrella korkeiden töyräiden alla, ikään kuin metsäisessä vuonossa. Tupa on iso ja ympäristössä on monta rakennusta: erillinen keittoaitta, iso puuvarasto, huussi ja sauna. Lisäksi huoltokäyttöön on yksi rakennus. Tuvan kohdalla joen yli on pieni silta.
Telttapaikat ovat töyrään päällä olevilla tasaisemmilla terasseilla. Muita telttailijoita ei vielä näin aikaisin näkynyt, joten pistimme telttamme mielestämme parhaalle paikalle lähempänä Jaurua olevalle tasanteelle. Tuvalla oli siellä yöpynyt tsekkiläinen death/black metal -paitaan pukeutunut yksinvaeltaja. Keitimme lounaan (alkoi taas sataa!) ja suuntasimme Vongoivanräystäälle tällä kertaa epävakaisemmassa säässä. Antin kipeytynyttä polvea lääkittiin jälleen kipulääkkeillä, ja mies joutui ottamaan dementia-hiihtosauvat menoa tukemaan.
Etenimme ensin pohjoiseen joen varttan, mihin kartoissa on merkitty polkukin. Maasto oli kuitenkin märkää ja pehmeää, ja nousimme rinteiden päälle korkeammalle ja kuivempaan maastoon. Suuntasimme suoraan kohti Räystästä, joka jo nopeasti näkyikin. Ilman rinkkoja matka kävi nopeasti, ja saavuimme taas auringonpaisteessa räystäälle eteläpuolelta. Laskeuduimme laakson pohjalle ja aloimme kavuta itse räystäälle. Nousu oli jyrkempi kuin polkua seuratessa olisi ollut mutta kohtuu helposti noustavissa.
Jo kiivetessä aukesivat hienot näkymät kohti itää ja etelää. Näimme Vongoivan ja aina Talkkunapäälle asti. Myös Korvatunturi näkyi kaukana selkeästi.
Kun pääsimme huipulle, alkoi luoteesta nousta pilviä ja sumua. Päätimme kiireellä ottaa kuvat ja käydä Räystään reunalla ihailemassa maisemia. Kun saimme kuvat otettua, niin sumu peitti koko tunturin, näkyvyys heikkeni ja alkoi tiputtaa vettä. Ajoituksen kanssa kävi todella tuuri!
Vongoivanräystäs todettiin tämän porukan Suomessa näkemistä paikoista komeimmaksi! Tyytyväisinä myös havainnoimme, että edellisellä reissulla tekemämme päätös olla jatkamatta matkaa Räystäälle oli silloisissa olosuhteissa oikea. Päivä oli ollut pitkä ja sateinen, joten silloin oli ollut järkevää palata takaisin leiriin Vongoivan kammin kulmille.
Alue peittyi 15 minuutissa täysin sumuun, ja lähdimme laskeutumaan lännen puolelta alas. Tavoite oli löytää kartalle merkitty puro ja seurata sen yläpuolella tasaista aluetta kohti Vongoivanmänniköitä.
Paluumatka sujui nopeasti alamäkeen kohti Vongoivanmännikköjä, ja sumu hälveni matkalla. Emme jaksaneet kovin tarkasti karttaa lukea, kun paluureitti tuntui niin selkeältä. Puusto oli komeaa. Satoja vuosia vanhoja mäntyjä tuli vastaan. Kohta huomasimme kuitenkin, että maastonmuodot eivät vastanneet olettua sijaintiamme. Todellista eksymisen vaaraa ei toki ollut etelässä virtaavan Jaurun ansiosta.
Lopulta meillä oli vähän eri käsitys, missä kohtaa tarkkaan ottaen olimme, ja päätimme kokeilla, kumpi näkökulma loppureitistä on nopeampi. Janne suuntasi Jaurulle ja käveli sitä seuraten tuvalle. Mikko ja Antti tulivat viimeiset 2 km ylempää reittiä (mutta polkua pitkin). Janne oli hieman aiemmin Tahvolla, liekö johtunut reitinvalinnasta vai kulkunopeudesta ;). Perillä totesimme, että meidän oli täytynyt edetä ennen Vongoivan männikköjä oletettua nopeammin ja liikaa etelään. GPS-datan tarkastelu reissun jälkeen vahvisti tämän. No, lopputulos oli sama, mutta tulipahan taas pientä oppia suunnistamisessa.
Tuvalle oli tullut isä ja poika, jotka olivat juuri saunomassa. Pääsimme pienen odottelun jälkeen valmiiseen saunaan. Joki oli kylmä ja piristi oikein kunnolla lihaksia. Tahvon saunan edessä on pieni kastautumiskuoppa, mutta ei mitään Anterinmukan uimapaikan kaltaista luksusallasta. Jokaisella oli mukana yksi kaljatölkki, jotka nyt sitten korkattiin suurella hartaudella. Kyllä maistui!!
Tahvontupaa ja sen saunaa kehutaan kovasti, mutta pakko kyllä todeta, että Anterinmukan sauna on vielä parempi ja komeammalla paikalla. Ehkä Tahvon myyttinen maine perustuu siihen, että se on syvällä erämaassa, eikä siellä tapaa mitään turisteja.
Varaustuvan puolelle saapui kaksi vanhempaa naista ja myöhemmin illalla vielä vaitonainen suomalainen nuori mies, joka oli ollut vieraskirjan mukaan reissulla Helsingistä jo 11 viikkoa! Väkeä Tahvolla siis riitti.
Teimme vielä iltapalaa ja painuimme nukkumaan!
D7: 27.7. Marivaaran kautta Saariselälle
(20,5 km) TAHVONTUPA → AUHTIJOENSELKÄ → REPOAAPA → SANKAVAARANAAPA → MARIVAARA → SAARISELKÄ
Yö oli reissun selvästi viilein. Edellispäivänä jo suhteellisen juokseva voi olikin jähmettynyt taas kovaksi. Viimeiselle päivälle jäi matkaa vielä n. 20km Marivaaraan. Odotimme siitä reissun tylsintä pätkää, kuten paluupäivä yleensä on. Rinkat olisivat onneksi jo keveitä.
Aamupalan jälkeen ylitimme Jaurun Tahvontuvalta muutama sata metriä itään päin. Nousimme tästä Auhtijoenselälle, missä lähdimme seuraamaan lounaaseen poroaitaa, joka kulkee korkeuskäyrien mukaan selänteen päällä. Harjulta näki vielä komeasti Vongoivanräystäälle.
Päivä oli taas lämmin, ja matka joutui. Ylitimme Sodankylän ja Savukosken kuntarajan, joka näkyy pitkänä raivattuna linjana metsässä.
Kartan mukaan matkalla olisi pitänyt olla useitakin märkiä pätkiä, mutta kuivaa oli. Söimme lounaan Irtonaisauhtin kulmilla. Päivä alkoi taas tuntua todella kuumalta.
Uralla vastaan osui taas yksi karhun kaluama poro. Mutta ei sitä karhua vieläkään kohdattu!
Reitti laskeutui lopulta tasaisesti kohti isoja soita. Söimme kilometrejä tasaiseen tahtiin, tässä vaiheessa vaellusta kroppa on tottunut jo kävelyyn. Viimeisten kilometrien talsiminen alkoi toki olla puuduttavaa ja maastokin jo pikkaisen märkää. Viimeisen aavan ylitys vähän jännitti etukäteen, koska se näytti kartalla täydeltä suolta. Mutta siellä olikin mönkkärille tehdyt pitkospuut, joten ei tarvinnut kastella jalkoja. Normaalikesänä paikka on varmasti todella kostea. Ilman pitkospuita olisi uimareissu.
Lopulta saavuimme Pajuojan infotaululle, ja vaellus oli suoritettu! Infotaulun vieressä oleva Marivaaran parkkipaikka muistutti Aittajärven parkkipaikkaa mutta pienempänä. Saimme kenttää puhelimeen (DNA), ja Kimmon kanssa synkattiin aikataulu. Hän tulisi reilun tunnin päästä. Paikka oli kuulemma kauempana, kuin hän muisteli.
Keittelimme odotellessa kaffet ja teet. Antti ja Janne olivat juuri keihäänheittokisan viidennella kierroksella, kun Kimmo kurvasi paikalle ja löi meille kylmät kaljat käteen. Janne voitti keihäskisan niukasti, noin 30m kaarella.
Kimmon kyydissä meille alkoi pian selvitä, miten korvessa paikka olikaan! Sinne ei oikeastaan mene tietä, vaan sellaista metsäkoneuraa, joka muuttuu metsäautotieksi vasta reilun 10km päässä. Metsäautoteitä riittää vielä siihen päälle parikymmentä kilometriä ennen asfalttia. Ei varmasti se puiston kaikkein käytetyin sisäänkäynti, Google Maps ei edes osaa ohjata perille 🙂
Matkaa takaisin Saariselälle kertyi lopulta 260 km Lokan ja Kimmon suvun vanhan Tanhualla olevan talon ja Sodankylän kautta. Uusi hiekkatie menee kyllä nykyään Lokan eteläpuolella ja oikaisee matkassa Saariselän suuntaan paljon. Mutta sen pinta on vielä niin karkealla ja terävällä soralla, että siellä oli kuulemma sattunut paljon rengasrikkoja.
260km? Sole Lapissa mithän!
Kimmo kertoi jokaisen matkalle osuneen kylän historian, Lapin metsätalouden kiemurat sekä metsästys- ja kalastusmuistonsa alueelta.
Koska kello oli jo paljon, niin kävimme Sodankylän illassa pitsalla ja katselimme paikallista perjantain pillurallia kylän raitilla. Kimmo jäi vielä saunomaan Saariselälle, ennen kuin ajoi takaisin Sodankylään. Vielä kerran iso kiitos Kimmolle!!
Pesimme erämaan hajun pois, otimme pari kaljaa ja kävimme Saariselän nakkikioskilla syömässä keskiyönauringossa. Aamulla otettiin aikainen aamupala ja lähdettiin puskemaan takaisin etelään komeassa kesäkelissä. Hieno keikka!!
MITÄ JÄI KÄTEEN?
REITTI: 108 km ja 2558 nousumetriä
Sarekin 2016 reissulla näimme odotuksiimme nähden paljon enemmän kanssavaeltajia. Tällä reissulla emme oikeastaan nähneet maastossa kulkiessamme ketään. Ainoat tapaamiset olivat leiripaikoilla (Anterin laavu, Peuraselkä, Jaurujoen tulipaikka ja Tahvontupa). Olimme tästä oikein iloisia, emmehän lähde maastoon diskuteeraamaan. Vaellus olikin suunniteltu siten, että kuljettaisiin puistossa vähemmän kuljettuja reittejä. Halusimme myös maksimoida Itäkairassa kuljetun osuuden, mikä vuonna 2015 oli jäänyt erittäin positiivisena kokemuksena mieleen. Ehkä kaksi huippuhetkeä jäi reissusta mieleen yli kaiken: käynti rajavyöhykkeellä ja Talkkunapäällä (Antin mittausten analyysiä odotellessa), ja tietysti Vongoivanräystäälle viimein kuitattu kalavelka 😉
Puiston itäosien tunturiin haluaville Marivaara tarjoaa hankalasta tiestään huolimatta varteenotettavan lähtöpaikan, sillä syrjäisille tuville (Siulanruoktu 15 km, Tahvontupa 20 km) pääsee käytännössä yhden päivän siirtymällä.
Ruoat: tällä kertaa ei lämpimät kupit maistuneet, keli oli niin hurjan hikinen. Jannen lisäenergiatankkaus oli kohdillaan. Mikolla oli mukana Dexalin poretabletteja tasaamaan hikoilun viemiä mineraaleja, joista hänellä oli jo hyvät kokemukset kesäkuun Armenian patikkareissun 35C–40C helteistä. Leipä säilyy hyvin kuumassakin, meetu ja voi myös, kuten Gradakin. Kahvipannu toimi hyvin, vaikka olikin tarkoitettu pienempään Trangian 27-sarjaan, eikä meillä mukana olleeseen 25-sarjan Trangiaan. Lisävesipullot (0.5L) olisivat voineet olla isommat näin kuivalla kelillä.
Tälle reissulle oli lisäksi pakattu GPS mukaan, mutta lähinnä mittausanalyysiä ja vaelluksen jälkeistä mielenkiintoa varten (karttapohjaa meillä ei siinä edes ollut ladattuna). Luonnossa haluamme edelleen pitää yllä kansalaistaitoja kartan ja kompassin avulla suunnistamisessa.
VIDEOT JA KUVAT
Rapiat 140 kuvaa reissusta albumissa (Google Photos)
Kietämäjoen ylitys 1/2 (Youtube)
Kietämäjoen ylitys 2/2 (Youtube)
“Lounaalla sataa aina” / Puolipää (Youtube)
Sadetta suojassa Anterin laavulla (Youtube)
Anterijoen ylitys 1/2 (Youtube)
Anterijoen ylitys 2/2 (Youtube)
Jaurujoen ylitys Peuraselän tuvalla (Youtube)
Keihäskisa Marivaarassa (Youtube)
Yle: Mauri-myrskyn tuhot 1982 Lapissa (Areena)
Ylen uutinen 2013 Tahvontuvan lähellä olleesta metsäpalosta (30 hehtaaria)
Reitti Rastit.fi-palvelussa (GPX-tiedostosta)
Reitti Sports-trackerin palvelussa (maastokartan näkee kirjautumalla palveluun)
