Päivä 1 | Päivä 2 | Päivä 3 | Päivä 4 | Päivä 5 | Päivä 6 | Päivä 7
Reitti ja maasto | Sää vaelluksella | Varusteista | Linkit ja kuva-albumi
Kaamasen kautta Nuorgamiin
Vuoden 2021 vaellus suuntautui Kaldoaiviin, missä kukaan Wolfpackista ei ollut aiemmin käynyt. Kyseessä on Suomen suurin erämaa-alue, joka on suurelta osin puurajan pohjoispuolella, siis kasvillisuusvyöhykkeeltään jo paremminkin tundraa. Reissu sai myös nimen ‘Operaatio Junkers’, sillä alueelle putosi toisen maailmansodan aikana Jukers-Ju 52 rahtikone, jonka hylyllä käyminen oli valittu yhdeksi vaelluksen kiintopisteeksi. Valmistelut sujuivat rutiinilla, eikä varusteisiin juurikaan tullut muutoksia. Antti vaihtoi makuualustan uuteen, mutta muuten jokaisella oli oman tottumuksen mukainen varustus.
Mikon tutulta saimme yöpaikaksi erämökin Kaamasen kulmilta. Tavoite oli siis ajaa kerralla sinne ja jatkaa seuraavana päivänä Nuorgamin kautta maastoon Pulmankijärven eteläpäästä.
Janne ja Antti ajoivat 15.7. etelästä Rovaniemelle, josta poimittiin Mikko kyytiin. Hän oli mennyt Lappiin jo aikaisemmin vaimon polkujuoksukisojen vuoksi. Kävimme ostamassa ison osan ruoista mukaan ja matka jatkui Sodankylän ja Inarin kautta Kaamaseen.
Perillä Kaamasessa meitä odotti todellinen helmi: 70-luvulla rakennettu iso eräkämppä keskellä metsää Kaamasjoen rannalla. Tarkkaa paikkaa ei voida operaatioturvallisuutta vaarantamatta paljastaa, mutta siellä oli mitä mainiointa orientoitua erämaahan. Ilta meni rinkkoja pakkaillessa ja saunoessa. Kiitokset Johannalle yösijasta!
Seuraavana päivänä suuntasimme nokan kohti pohjoista ja saavuimme puolen päivän aikaan Nuorgamiin. Matkalla oli vähän muita kulkijoita, ilmeisesti koronan takia kiinni oleva raja vaikutti. Nuorgamissa teimme viimeiset tuoretuotteiden hankinnat, ja Antti joutui unohtuneen päähineen takia ostamaan tyylikkään maastokuvioisen Nuorgam- lippiksen reissuun. Lopuksi tankkasimme vielä kunnon kaloripommit Scanburgerista.
Kun pääsimme autoon, huomasimme, että meetvurstit olivat aivan viimeisen käyttöpäivänsä leimoilla. Kurvasimme siis parin kilometrin päästä takaisin ja vaihdoimme varmuuden vuoksi uudempiin meetuihin. Ei ole kiva huomata makkaran homehtuvan lämpimässä kelissä parin päivän päästä 🙂
Sitten ajoimme viimeiset parikymmentä kilometriä Pulmankijärvelle. Tie kulkee suurimman osan matkaa korkealla ylängöllä ja maisemat ovat komeat. Kun pääsimme järven eteläpäähän, jätimme auton tien varteen ja iskimme rinkat pykälään. Tästä se taas lähtisi!
P1: Pulmakijärveltä etelään
16.7. Kuljettu matka 9 km: Arolasta Roavvevárri dahjegen alarinteelle.
Sää oli selkeä ja enteili lämmintä päivää. Lähdimme seuraamaan Sevettijärvelle vievää merkittyä reittiä. Ylitimme Pulmankijoen sillan ja suuntasimme reitille, joka lähti nousemaan tunturiin. Tarkoituksena oli ylempänä poiketa merkityltä reitiltä omalle uralle ja jatkaan tunturin selkiä etelään. Toiveena oli, että välttäisimme näin muut vaeltajat.
Mitä ylemmäksi nousimme sitä kuumemmaksi sää muuttui ja alkoi hikeä puskemaan. Maisemat paranivat koko ajan ja näimme Pulmankijoen laakson ja Pulmankijärven ylhäältä. Noin kahden kilometrin kohdalla totesimme, että nyt on aika jättää merkitty ura ja lähdimme suunnalla kohti etelään. Emme olleet onneksi törmänneet ihmisiin, eli hyvällä onnella edessä saattoi olla päiväkausia ilman turhaa small-talkia!
Pulmankijoen laaksoa reunustavat tunturit tarjoavat hienot näkymät länteen ja itään, ja reittivalintaa voi suositella merkityn reitin sijaan. Hieno taukopaikka löytyi Luossavárrin huipun länsipuolelta, josta katselimme jokilaaksoa ja kiikaroimme maisemia. Ilmeisesti tätä reittiä ei juuri kuljeta, koska polkuja tai muita ihmisten jälkiä ei näkynyt. Reitti ei ollut tasainen, koska nousimme kahden tunturin huipulle ja niiden välissä tietysti alas. Matkalla saimme siis suhteessa paljon nousumetrejä.
Janne poimi matkalta erittäin hyvin säilyneen ja valkoiseksi päivettyneen kallon, jonka ajatteli tutkia tarkemmin myöhemmin. Ei tunnistettu, mikä pikkupeto oli kyseessä, epäilimme kaikkea ketun ja nuoren ahman väliltä. Se osoittautui reissun jälkeen supikoiraksi (ovat levinneet jo noin pohjoiseen!).
Ylitimme matalan Luossajohkan ja jatkoimme kohti etelää Roavvevárrin itäpuolista rinnettä. Maasto oli ollut nousumetreistä huolimatta helppokulkuista, koska metsää tai pusikkoa ei ole, ja sää oli mitä parhain. Ensimmäisen päivän innostus kantoi, eikä askel painanut, vaikka rinkoissa tietysti vielä painoa olikin.
Ilta alkoi olla pitkällä, kun laskimme Roavvevárrin alla olevalle pienelle järvelle (166,3 metriä). Sen rannalta löytyi hyvä telttapaikka, jonne pystytimme leirin. Antti loihti meille iltapalaksi pulled porkia pita-leipien sisällä – erinomaisesti maistui!
P2: Tsuomasvaaralle
17.7. Kuljettu matka n. 9 km: Roavvevárri dahjegen järveltä Gaskkamus Cuomasjávrin rannalle
Aamu aukesi kauniina ja päivä vaikutti selkeältä. Pistimme leirin kasaan ja jatkoimme kohti etelää, edelleen huippuja seuraten. Nousimme Mattit Ruoevveaivin eteläisemmälle huipuille, josta aukesi upeat maisemat etelään ja itään. Tuuli oli kova ja välillä taivas alkoi näyttää siltä, että sadekuuroja voisi alueella kulkea.
Huipulta laskeuduimme kohti itää, tavoitteena suunnistaa kohti Tsuomasvaaran tupaa. Nyt alkoi satelemaan jo kastelevasti, pieniä kuuroja meni päivän aikaan yli. Kun ylitimme Skihpajávrin pohjoispuolelta laskevaa pientä jokea, bongasimme rannalla aivan tuoreen mutta kuolleen hauen! Oli ehkä kuuden kilon kala, eikä sitä oltu viitsitty oikein edes rannalle vetää. Kummallisia ovat paikalliset kalastajat, tuumimme taas.
Tässä vaiheessa alkoi maha kurnia, ja pystytimme tarpin nimettömän järven (189,0 m) rantatöyräälle. Tuuli oli edelleen kova, mutta lounaspaikka oli mainio. Retkikunta olisi voinut ottaa pasta-aterian jälkeen mielellään torkutkin, mutta päätimme jatkaa eteenpäin lyhyen kamojen kuivauksen jälkeen.
Suunnistimme pienten järvien välistä pienipiirteisessä maastossa kohti itää ja reitti kulki parin nyppylän kautta Vuolimus Cuomasjávrin länsipuolelle. Maasto on täällä puutonta ja avointa, todella helppoa kulkea ja näkee kauas. Cuomasvarri / Tsuomasvaara näkyvät tästä suunnasta hienosti.
Tällä alueella aloimme nähdä tunturimittarin tekemiä tuhoja: alueella on paljon pystyyn kuolleita tunturikoivuja.
Loppukilometrit järven suuntaisesti olivat vähän puuduttavaa kulkemista, mutta viimein osuimme Tsuomasvaaran tuvalle johtavalle polulle. Ennen tupaa piti ylittää vielä ikävä suolämpäre – nämä eivät koskaan kuulu Wolfpackin suosikkeihin! Joku oli onnistunut jättämään saappaansa puoliksi suohon. Millä lie oli jatkanut siitä eteenpäin?
Tupa on hienolla paikalla vaaran alla ja pienen niemen suojassa järven lähellä. Sitä ei huomaa etelästä päin tullessa helposti kiikarillakaan, koska niemi peittää katonkin tehokkaasti.
Aloimme laittaa taas ruokaa tulille, mutta nopeasti nouseva rankka kuuropilvi yllätti, ja meidän piti siirtyä keittopuuhiin sisälle (jo perinteeksi muodostuneet quasidillat meetvurstilla ja Gran Padanolla, Ndujalla terästettynä). Ruokailun aikana kuuro meni ohi, emmekä siis onnistuneet kastumaan. Vieraskirjasta luimme Mehtamikon käyneen juuri tuvalla, oli palaamassa 12 päivän Kaldon vaellukseltaan. Myös Eetun Völjyssä -Eetu oli käynyt pari viikkoa ennen tuvalla.
Päätimme vielä jatkaa hieman matkaa ja jättää tuvan vapaaksi muille. Päivä alkoi jo olla pitkällä, ja etsimme leiripaikan kilometrin päästä tuvasta itään. Gaskkamus Cuomasjávrin pohjoisrannalla on erinomaisia leiripaikkoja hiekkakankaalla, tuskin on Wolfpackin telttaakaan koskaan saatu näin tasaiseen maastoon. Lähellä on on myös Rajan tupa. Söimme vielä vähän iltapalaa, ja yritettiin nautiskella illasta.
Ötököitä oli kuitenkin jo niin paljon, että nautiskelu jäi vähemmälle ja painuimme jo kymmeneltä unille. Autiotupaan verrattuna teltta on ehdoton ötököiden varalta – kun niistä muutamista on hankkiuduttu eroon, ei yön aikana sisään ole enempää odotettavissa.
P3: Drumliini järvien välissä
18.7. Kuljettu matka 13 km, Tsuomasvaaran huiputus, Tsuomasvaaralta Carajavrrit-järven drumliinille.
Aamu oli aurinkoinen. Sekä Mikolla että Antilla tuntui aamulla jonkun verran päänsärkyä, ja todettiin poikien juoneen liian vähän edellisenä päivänä. Jannellakin oli omia vaikeuksia, sillä hän huomasi Klymit Inertia XL -ilmapatjansa tyhjentyneen yön aikana. Aamupalan ja huolellisen nesteytyksen jälkeen Antti ja Janne lähtivät huiputtamaan Cuomasvarria. Mikko jäi lepuuttamaan jalkojaan, kaksi päivää rinkan kanssa tuntuivat jo sen verran.
Nousu oli helppoa, koska kasvustoa on vähän. Huipulta (n. 435 m) näkee kauas Norjan puolella ja myös etelään Kaldoaivin lakeuksille. Huippu on laakea, kuten lähes kaikki alueen tunturit, eroosio on tehnyt aikojen saatossa tehtävänsä.
Pojat palasivat jo tunnissa takaisin leiriin, ja pakkasimme kamat kantoon. Lähdimme Rajan kämpän kautta (tarkkasilmäinen löytää kartasta) merkitylle Sevettiin vievälle vaellusreitille. Jo pian kahden kilometrin päässä kohtasimme lounasta keittelevän pariskunnan, ja sen jälkeen pian vielä kaksi vastaan tulevaa seuruetta. Pitäisi aina pyrkiä välttämään reittejä! Mutta tässä kohtaa ei oikein ollut järkeviä vaihtoehtoja etelän suuntaan.
Seuraava pysähdys oli meilläkin lounas. Paikka Golmmesoaivin alapuolella ei ollut veden kannalta optimi, mutta otimme retkimuonien tarvitseman veden pienestä lammesta. Desinfioimme sen ensin steripenillä, varmuuden vuoksi, sen verran seisovaa se lätäkössä oli, vaikka makua siinä ei juuri ollut.
Jätimme lounaan jälkeen rinkat odottamaan ja kävelimme loivaa rinnettä rajatunturille, Golmmesoaiville (349 m). Rajalla on kummeli ja rajalinjaa on merkitty siellä täällä pienillä keltaisilla kivillä. Totesimme, että ei ole ihme, että Norja oli jo 40-luvulla helppo vallata, kun rajalla ei ollut ketään nytkään vastassa. Ei kyselty koronatodistuksia, eikä mitään, kummallisen huoleton maa tuo Norja 🙂
Nostimme huiputusjuomat ja kiikaroimme maisemia. Sitten palasimme rinkoille ja jatkoimme polkua kohti etelää. Jonkin vatkan päässä tuli vastaan seuraava porukka, vanhoja konkareita tällä kertaa. Sää alkoi pilvistyä ja tuuli viileni. Kun kiipesimme Caroaivin satulaan, alkoi ripsiä vettä. Kuoret niskaan ja aloimme miettiä seuraavaa leiripaikkaa. Antti oli bongannut jo suunnitteluvaiheessa mielenkiintoisen drumliinin, joka tekee kapean kannaksen Carajávrien väliin. Kiikaroimme paikkaa ja päätimme kokeilla, jos kannakselle pääsisi ilman uintireissua. Kaldossa oli todella kuivaa, kesällä oli satanut poikkeuksellisen vähän ja kartalla olevat kosteikot olivat säännönmukaisesti kuivia.
Tuulessa pienessä tihkussa etenimme alemmas ja lähellä drumliinia jätimme polun. Kannaksella oleva kosteikko oli täälläkin kuivaa, ja pääsimme ylittämään järviä yhdistävän puron kiviä pitkin. Kosteampana kesänä olisi varmasti ollut enemmän vettä niemessä.
Katselimme taivasta, ja aloimme tässä vaiheessa miettiä leiripaikkaa. Janne melkein astui pikkulinnun pesän päälle leiripaikkaa etsiessämme: pesä oli mättään sisällä todella hyvin naamioituna. Pesä oli pienen “putken” päässä varpujen sisällä, munat näkyvät vain jos osui katsomaan suoraan sisään aukosta. Jäi meille mysteeriksi, mistä linnusta oli kyse. Hyvä leiripaikka löytyi vanhan talvikelkkauran kohdalta, kartassa näkyvä uudempi ura ylittää kannaksen etelämpää.
Kun saimme leirin pystyyn, tuuli nosti voimaansa, mitä aukea paikka kahden järvenselän välissä voimisti. Lämmiteltiin sisäisesti vähän jallunkin avulla. Juuri teltan pystytyksen jälkeen saatiin tuulen lisäksi vettäkin niskaan, ja loppuilta ja yö testattiin varusteiden säänkestävyyttä ihan kunnolla. Jälkikäteen totesimme, että tuo oli säätyypissä käännöskohta, koska loppureissun sää olikin epävakainen. Onneksi isommilta sateilta vältyttiin.
Paikka oli leirille hieno, järvien välissä upealla jääkauden muodostamalla drumliinilla! Ehdottomasti käymisen arvoinen paikka! Mutta jos keli on huono, heppoisilla varusteilla ei kannata tuohon jäädä, sillä suojaa ei ole. Wolfpackille keli oli vasta korkeintaan “leppoinen” 🙂
P4: Tuulessa lounaaseen
19.7. Kuljettu matka 16km Carajavrrit-järven drumliinilta järvelle 285,2 m.
Päivän tarkoitus oli ylittää Kaldoaivin keskiosan tundra-ylänköä suuntana Ylä-Pulmankijärvi. Aamulla sää oli edelleen epävakainen, joten telttaa jouduttiin hieman wettexöimään ennen lähtöä. Drumliini oli jälleen pystyyn kuolleiden tunturikoivujen peittämä, ja tämän lisäksi havaitsimme useita sulaneita palsoja – luonnollinen geologinen ilmiö, jota ilmastonmuutos on kiihdyttänyt.
Drumliinilta saimme myös näköyhteyden itään Tsaarajärven autiotuvalle, ja näimme pari värikästä sadeasua häviävän sieltä harjanteen taakse. Drumliinin päättyessä käännyimme hieman enemmän länteen kohti Beallanalasin huippua. Selkeitä suoalueita haluttiin vältellä, joten tällä kertaa emme nousseet Beallanalasille, vaan käännyimme sen juurelta kohti Bealljegasvaddaa.
Suunnistustaktiikka avoimessa maastossa oli ottaa aina seuraava selvä huippu kiintopisteeksi, ja käyttää tätä välietappina. Maisema on tässä hyvin laakeaa, ja näkyvyyttä on joka suuntaan. Kyöstillä (=kakkosta) käyntiä varten ei juuri näkösuojaa löydy! Myös etäisyyksien arvioiminen on aukealla hankalaa, ja tietyssä suunnassa näkyvää huippua voi olla vaikeaa identifioida kartalla olevaan joko 10km tai 3km päässä olevaksi huipuksi.
Bealljegasvaddan laelta näimme menosuuntaamme jälleen kaksi vaeltajaa, ja ihmettelimme, miten näin laajalla alueella onkin mahdollista nähdä jatkuvasti muita ihmisiä. Heillä menosuunta oli kuitenkin pohjoiseen, joten varsinaiselle kohtaamisetäisyydelle ei tällä kertaa jouduttu. Laskettelimme mäen alas järvelle 257,9 m, jossa pidettiin lounastauko. Aika tutusti tarppi saatiin juuri pystyyn, kun ensimmäiset kuurosateen pisarat osuivat kohdalle.
Seuraava kohde olikin aivan kulman takana, sillä Moresveaijavrin kohdalla piti olla vanha kammi. Tätä ei uusimmasta kartasta enää löydy, mutta kammi löytyi helposti järven itärannalta. Kammi on Tunturiladun talkoilla 1960 rakentama, ja päiväkirjoista löytyi historiaa noille vuosille asti. Muuten kammi on jo todella heikkokuntoinen, eikä oikein käy edes sääsuojasta. Tyhjiä viinapulloja oli kammin yksi ulkoseinä kasoiksi asti.
Kammilta jatkettiin matkaa melko pian, ja päätettiin ylittää Moresveaijavrin sen yläjuoksulta. Ylitys oli toinen ja samalla viimeinen, joka jouduttiin tekemään cloksit jalassa (toinen oli ensimmäisen päivän Luossajohka). Sen aikana saatiinkin kunnon sadekuuro muutaman ukkosjyrähdyksen kera päälle. Kengät siis säilyivät kuivina, mutta mikään muu juuri ei 🙂
Lähdimme nousemaan tästä pikku hiljaa kohti Gavrulvaddan itälakea. Suunnitelmissa oli katsella ylängön 250 m+ lammista joku sopiva leirille. Lampien sijaan löytyi kuitenkin vain kuivia altaita, joten jatkoimme matkaa kohti isompaa Gavruljavria.
Gavruljavrissa vettä olisi riittänyt, mutta maasto oli aivan liian epätasainen teltalle. Tundra-ylänkö on mielenkiintoista mikromaastoltaan, sillä se tuntui olevan usein täynnä eräänlaista isoa mätästä tai mukulaa. Tuollaisessa maastossa ei mielellään telttaa pystytä, ja myös etenemisessä pitää koko ajan katsella askeleen paikkaa.
Hyvä telttapaikka löytyi kuitenkin alle 500m päästä, järveä 285,2 m reunustavalla koivuharjanteella. Laitettiin tähän leiri pystyyn, ja kuositettiin miehiä loppuilta hyvällä ruoalla asianmukaisine ruokajuomineen. Samalla suunniteltiin seuraavaa päivää, sillä Junkers oli jo lähellä!
P5: Junkers ja Aadolfin kammi
20.7.2021. Kuljettu matka 15km Järveltä 285,2- Junkers- Aadolfin kammi- Askkasjohjavri
Aamulla lähdettiin kohti Pulmankijokilaaksoa aikomuksena bongata aimmin mainittu Junkers. Asiassa oli vaan yksi mutta: kukaan ei ollut muistanut tarkistaa koneen tarkkaa sijaintia, vaan tiedettiin sen olevan “siellä päin”. Itse asiassa suunta aamun järveltä olisi ollut aika suoraan koneelle, mutta se sijaitsee pienessä notkelmassa, jolloin näköhavaintoa ei tulosuunnastamme voinut tehdä (tätähän tuossa vaiheessa emme tienneet).
Siksi Wolfpack kaartoi vain 200 m:n päästä ohi, ja tarkisteli vääriä lampia pohjoisempana. Lopulta Mikko sai puhelimeen jonkinlaisen kuuluvuuden, ja erinäisiltä retkisivuilta saatiin jotain sanallista osviittaa siitä, mihin kone oli pudonnut. Pienen etsinnän jälkeen Janne bongasi viimein koneen hylyn pienessä lammessa.
Koneesta ei voi sanoa olevan raatoa kummempaa jäljellä, mutta ihmeen hyvin alumiini materiaalina kestää ajan hammasta. Kone itsessään vei ajatukset hetkeen, jolloin lentäjän on pitänyt tajuta, että syöksy lampeen keskellä pohjoisen asumatonta tundraa on väistämätön.
Päivän ensimmäisten kuuropilvien tulossa päälle korkattiin pienet Jägermeisterit Junkersin löytymisen kunniaksi, luonnollisesti korkeassa preussilaisessa polviasennossa! Sen jälkeen lähdettiin kohti Ylä-Pulmankijärveä ja Aadolfin kammia.
Ylä-Pulmankijärven länsirannalle löydettiin helposti, eikä Pulmakijoen ylitys tuottanut ongelmia. Lievät suunnistushaasteet kuitenkin jatkuivat, sillä Aadolfin kammin tarkkaa sijaintia ei näkynyt 1:50 000 kartassa. Oli sopivasti vauhti päällä, ja painettiin polkua pitkin reippaasti ohi etelään, ennen kuin alettiin epäillä ohitusta.
Tulipahan hieman sight seeingiä tehtyä, ja toisesta suunnasta lähestyessä kammi lopulta löytyi. Ei ollut aivan rannassa, vaan järven luoteiskulmasta piti nousta pari sataa metriä ylöspäin. Kammi on tiheässä koivikossa, joten sitä ei ole helppo havaita. Kammin pihapiirissä oli joku tehnyt leirin kotateltasta, mutta näitä asukkaita emme tavanneet, sillä teltta oli hävinnyt sillä välin, kun kokkailimme lounasta kammissa. Wolfpackilta iso respect, että ei turhaan tultu jutustelemaan!
Adolfin kammi olikin todellinen erämaan kulttuurikokemus. Kammista on pidetty vuosien varrella erittäin hyvää huolta (huussia myöten). Kammista löytyy kammin historiasta kertova kirja, johon on koottu mm. vieraskirjojen sisältö kammin perustamisvuodesta 1969 saakka. Kirjasta on tehty yksityiskustanteinen 150 kpl painos, ja nro 1 löytyy kammista. Selailimme kirjaa lounastauon aikana, ja erityisen kiinnostuneina kertomusta, jossa Kaldoaivin läpi oli vaellettu joskus 70-luvulla käytännössä ilman kannettua ruokaa – vain NASA:n henkiinjäämispakkaukset varokeinona kuoleman uhatessa!
Pari sataa metrin kammin yläpuolelta löytyy myös komea vesiputous, joka ehdottomasti kannattaa käydä katsastamassa. Tämän ja uuden huusin katsastamisen jälkeen nostettiin jälleen rinkat pykälään ja lähdettiin kiipeämään luoteeseen kohti Kaldoaivin ylänköä.
Ylänkö on topografialtaan hieman porrasmainen, jossa jyrkempien nousujen välissä on tasaisen laakeat alueet. Emme nousseet aivan korkeimmalle tasanteelle, vaan jatkoimme hieman alemmalla tasalla kohti pohjoista. Tässä vaiheessa Mikko huomasi, että vesipulloa ei löytynyt enää mistään, eikä sitä pienellä etsimisellä lähistöltäkään löytynyt. Pienten kiroilujen saattelemana mies joutui varapullonsa varaan loppumatkaksi.
Sinällään tasainen väylä oli taas täynnä jo aiemmin tundralta tutuksi tullutta muhkuraa ja mätästä, ja lievää epämukavuutta lisäsi kylmenevä keli ja tihkusade. Yöpaikaksi olimme kaavailleet Askkasjohjavrea, jonne on Adolfin kammilta reilu 6 km matkaa. Tauon pidimme järven 328 metrin korkeudella, missä pääsimme osalliseksi luonnon näytelmää: ykskaks huomasimme, kun riekkoemo lähti siipi maata viistäen vipeltämään meitä karkuun. Näytelmän juonen tuntien kurkkasimmekin ensin emon karkureitin vastakkaiseen suuntaan, ja sieltähän löytyi pesue pienempiä poikasia maastoutuneena. Emme halunneet häiritä riekkojen kotirauhaa sen enempää, vaan otimme rauhallisesti etäisyyttä sekä emoon että poikasiin.
Pitkä päivä alkoi kääntyä jo reilusti illan puolelle, kun aloimme lähestyä Askkasjohjavren rantoja. Tuuli oli ikävästi suoraan järven suunnasta, joten pystytimme teltan ja tarpin jo aikaisemman pienen lammen lähelle edes vähän suojaisempaan paikkaan. Tässä vaiheessa Mikko huomasi vielä yhden päivän aikana kärsityn materiaalitappion: Adolfin kammin mukavan lämmin huussi oli saanut keskittymisen herpaantumaan, ja miehen viimeinen vessapaperirulla oli jäänyt sinne! Ongelma ratkesi siirtymällä loppumatkaksi Imodium-kuurille: “Nice!”.
Loppuilta oli tuulen vaikutuksesta ikävän kylmä, ja mieliala ei välttämättä ollut kovin korkealla pitkän päivän jälkeen. Niinpä päätettiin kömpiä lämpimiin makuupusseihin lepäämään (Wolfpack ei nuku, vaan lepää).
P6: Urroaivi ja laskeutuminen ylängöltä
21.7.2021. n. 15km, Urroaivin huiputus, Askkasjohjavri – Vuopme-Galddojavri – Davrraluoppal-järvet
Kuudes päivä alkoi edelleen kylmänä ja tuulisena, ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan Wolfpackin vaelluksella aamupala kokkailtiin “kompaktisti” absidissa. Jannea ja Anttia oli jo edellisenä iltana alkanut kuumottaa ajatus viereisen Urroaivin huiputuksesta, ja aamiaisen jälkeen herrat lähtivät kipaisemaan ilman rinkkoja huipun päällä. Huippu olikin lopulta yllättävän lähellä, ja sieltä oli hienot näkymät sekä itään Pulmankijokilaaksoon että länteen Kaldoaivin ylängölle. Kuuropilviä näkyi jokapuolella, joten kostea päivä olisi todennäköisesti tiedossa. Alas tultua pakattiin leiri, ja suunnattiin kohti Vuopme-Galddojavrea.
Vuopme-Galddojavrelle tultiin melko suoraan, ja päätettiin ohittaa järvi sen itäpuolelta. Järven länsipuolella näkyi jonkin verran liikettä, jota kiikaroimme, ja tunnistimme myös edellispäivänä Adolfin kammilla näkemämme kotateltan. Myös itäpuolella oli havaittavissa, että lähestyimme jälleen enemmän kuljettuja polkuja, sillä tulipaikkoa ja vanhojen leirien piirteitä oli selkeästi nähtävillä.
Painelimme rantaa myötäillen Vuopme-Galddojavren pohjoispäähän, mistä seurasimme hieman kosteaa painannetta alas kohti Njargajavria ja lounastaukoa. Lounastelimme taas tarpin suojassa. Edelleen tuuli reippaasti, mutta mitään kunnon sadetta emme saaneet päälle. Jotain pientä kuitenkin ripotteli, mikä toi perinteistä taukotunnelmaa. Heti lounastauon jälkeen sattui eteen oranssina hehkuva hillapaikka, josta päästiin syömään reilut jälkiruuat ahterit pystyssä hillaa noukkien. Aurinkokin pilkahti vaihteeksi pilvien välistä.
Nyt alkoi myös sivistykseen siirtyminen ja reissun muuttuminen loppupuolelle tulla ilmeiseksi, sillä Njargajavrin koillispäässä tavoitimme polun pään. Tiesimme uran päätyvän Pulmankijärven rannoille. Tällaisessa tilanteessa fiilikset ovat aina hieman kaksijakoiset. Toisaalta tietää elämänsä muuttuvan pian taas helpommaksi, mutta toisaalta tuntuu, että osan sielustaan on jättämässä taakse erämaahan, jonka läpi on juuri kulkenut.
Tämä siirtymä alkoi pian saada vielä konkreettisempaa tuntua, kun polku muuttui ensin mönkkäriväyläksi ja sitten suoranaiseksi tieksi. Tässä vaiheessa aloimme olla myös päivämatkan päätepisteen lähellä, sillä tarkoituksemme oli leiriytyä Davrraluoppal- järvien tuntumaan. Tuttavallisemmin Darra-järville.
Leirin paikka löytyi melko vaivatta läntisemmältä Davrraluoppal-järveltä, mutta tämän vesi osoittautui hieman humuspitoiseksi. Rannassa oli kuitenkin jälleen sen verran hyvä hillapaikka, että päätettiin laittaa leiri pystyyn ja suodattaa/keittää järven vesi juomakelpoiseksi. Saatiin ajoissa leiri pystyyn ja mietittiin, mitä tehtäisiin.
Yhden rinkan uumenista löytyi vielä melkein kokonainen pullo jallua, ja lähdettiin se taskussa kiertämään läntistä Darra-järveä ja tarkastamaan tiluksia. Ympäristö olikin oikein pittoreski, ja mukaan otettu poika vauhditti keskustelunaiheita – hieman viileästä ja kosteasta kelistä huolimatta Wolfpackin olotila oli varsin rento ja leppoisa. Järvien ympärillä löysimme myös useita leiripaikkoja, jopa paikalle selvästi kärrätyn makuulavetin – olisivatko järvet kalastajien suosiossa?
P7: Takaisin Pulmankijärvelle
22.7.2021. n. 10 km, Davrraluoppal-järvet – Nillasvarri – Pulmankijärven parkkipaikka (Arola)
Viimeinen päivä aukesi jälleen kuurosateisena. Aamupala syötiin tarpin alla, ja sopivan tauon tullessa sateeseen lyötiin leiri kasaan kuivaksi wettexöitynä. Toimia leimasi viimeisen leiriaamun lievä hiljaisuus ja päättäväisyys – tiedettiin, että jäljellä oli enää lyhyt siirtymä sivistyksen pariin, ja Wolfpackillä oli missio suoritettavana. Lähdön jälkeen huomattiin, että vain 300 metrin päässä oleva puro olisi solissut kylmää ja raikasta vettä.
Hyväkulkuista tietä alettiin painaa varsin reipasta tahtia, kunnes tultiin kohtaan, missä Nillasvarri osui kutakuinkin reitin itäpuolelle. Suunnattiin tässä kohti Nillasvarrin lakea ja siten oikoreittiä kohti Pulmankijärven parkkipaikkaa. Edelleen sateli ja oli melko märkää. Nillasvarrin itäpuoli on hieman jyrkkä, mutta lyhyydessään helppo laskeutua. Sen koillispuolelta löytyi jälleen polun pää, mikä merkkasi vihoviimeisen etapin alkua. Pidimme pienen tauon, ja söimme viimeiset reissusuklaat pois.
Kauaa ei haluttu jäädä kuitenkaan fiilistelmään, ja melko pian olimme Pulmankijärven eteläpäässä olevan pellon laidassa. Muutama poro oli eksynyt pellolle aidasta huolimatta, niillä oli selkeästi viljan seassa pulleat päivät. Myöhemmin näimme, että pellolle vievä portti oli jäänyt joltain auki.
Viimeisenä pisteenä ennen autolle saapumista satuimme Pulmankijoen hiekkamutkien kohdalle, nämä olimme nähneet ensimmäisenä vaelluspäivänä joen toiselta puolen. Parkkipaikalla otettiin viimeiset reissukuvat, ennen kuin vaihdettiin siviilivaatteet päälle ja startattiin auto kohti Nuorgamia. Nuorgamin Raja Markettiin ehdimme sopivasti lounaalle, ja sen jälkeen matka etelään oli valmis alkamaan.
Nuorgam-Inari-Saariselkä-Helsinki
Wolfpackille on asettunut tavaksi pysähtyä huoltamaan miehet Saariselän Riekonlinnaan ennen pitkää ajomatkaa etelään. Nopeiden Inarissa suoritettujen tuliaisostosten jälkeen ajelimmekin tuttuun huoneistohotelliin, jossa ensitöiksemme lämmitimme saunan.
Koronan jäljiltä Saariselällä oli edellen hiljaista, eikä monikaan paikka ollut auki. Pääsimme myös vielä käymään Kuukkelissa, sehän paloi kokonaan. Nautimme illallisen Santa’s Hoteliln Kaltio-ravintolassa, missä ruoka ja viini osoittautuivat ensiluokkaisiksi, Wolfpack suosittelee!
Panimo- pubissa nautittiin vielä illan viimeiset oluet, ja Janne yritti tiedustella paikalliselta poromieheltä sopivaa tonttia ostettavaksi Saariselän kulmilta. Tonttia ei tällä kertaa löytynyt, mutta tarinaa kuulimme sitäkin enemmän. Osa jutuista saattoi olla jopa totta 🙂
Seuraavan päivän paluu etelään oli sopivan yllätyksetön. Poronlihaa haettiin Rovaniemen Lapin Liha Oy:n myymälästä, ja lounasta syötiin OulunBaarin noutopöydästä. Janne jätettiin sukulaisten luokse Jyväskylään, ja Antti pudotti Mikon Järvenpään kulmilla juna-asemalle juuri sopivasti ennen Helsinkiin menevää junaa. Ehkä hieman jouduttiin nopeusrajoituksista joustamaan, että tuohon ehdittiin.
Sää vaelluksen aikana
Kolmen lähimmän havaintoaseman data piirtää kuvan epävakaisesta ja kylmenevästä kelistä vaelluksen, 16.–22.7. aikana. Ylängöllä ja avoimien järvien yli tuulessa kylmyys korostuu vielä lisää. Mukavuus on toki vain pukeutumiskysymys, eikä Wolfpackillä ollut olosuhteista mitään haittaa.
Kausisää oli selvästi ollut paljon keskimääräistä kuivempaa: kartalla tummanvihreätkin suoalueet olivat yleensä täysin kuivia. Pääsimme kuivin kengin yli esim. Carajavrien harjulle (drumliinileiri).
Reitistä ja maastosta
Valtaosa siitä seudusta, mitä kuljimme Kaldoaivissa olit tundraa, ja siten ero oli selvä etelämpiin Inarin Lapin maisemiin. Tundra on tasaista ja karua, jossa ei edes kanerva kasva. Vaelluspäivien kertomuksista voi kenties jo tulkita meidän mielestämme vierailun arvoiset kohteet, joita olivat ainakin:
- Cuomasvarrin ja Golmmesoaivin huiput
- Tsuomasvaaran huippu
- Carajavret ylittävä drumliini-harju
- Ylä-Pulmankijärven koillispuolelle pudonnut Junkers
- Adolfin kammi – todellinen kulttuurikohde!
- BONUS: drumliineja kannattaa kartalta bongailla – erikoisia geologisia muodostumia
Luonnollisesti suosittelemme välttämään merkittyä polkua, joka kulkee pohjois-eteläsuunnussa. Myös Pulmankijokilaakson itäpuoleinen ylänkö kokonaisuudessaan tarjoaa hienoja maisemia jokilaaksoon. Muuten liki reititön Kaldoaivin alue antaa tilaa rauhallisuudesta nauttimiseen, ja pieniä luonnon “ihmeitä” tulee bongattua harva se hetki.
Eläimistöstä laitoimme merkille, että kohtasimme aika paljon riekkoja, joita etelämpänä ei paljoa tule vastaan.
Varusteista
Varustelistaan ei tullut juuri muutoksia aikaisempaan, meille on muotoutunut jokaiselle oma vakiopaketti.
Antti vaihtoi uuteen alustaan, Expedin Flexmat Plussaan.
Varusterikkoja ei reissulla osunut muita kuin Janne Klymit. Tästä insidentistä ja vaurion diagnosoinnista Janne kirjoitti erillisen postauksen.
Jannen koko paketti (grammoineen ja yksityiskohtineen) löytyy LighterPackistä täältä. Varusteita ei ole valittu kevyimmän mukaan, vaan itselle sopivan ergonomian & käytettävyyden, omien tottumusten ja kestävyyden mukaan. Ruokaa kuluu n. 1kg / päivä / taistelija, koska emme halua syödä vain retkimuonia. Jannen Lowen armeijarinkka ei ole kevyt, mutta hän tykkää sen ergonomiasta ja monipuolisesta käytettävyydestä.
Janne ja Antti epäilivät myös, että Meindleiden kalvoissa olisi ollut reikiä. Viimeisenä päivänä varsinkin alkoi tunkea kosteutta päkiän puolelle. Kotona molemmat huolsivat kengät ja tekivät upotustestit, mutta kengät kyllä pitivät. Voi olla, että kahden viimeisen päivän kosteus vain jäi kengän sisään.
Yksi varusteunohdus myös osui: Janne unohti ottaa juuri ostamansa uudet tarppikiilat mukaan. Jouduimme siis menemään tarpin omilla, ei kovin kestävillä, kiiloilla. Vuolimme puusta lisätappeja, joilla pärjättiin.
Linkkejä
GPS:n tallentama reitti Rastit.fi:n kautta purettuna
Aadolfin kammi: Retkipaikka.fi-sivuston tekemä esittely ja kuvat
Mehtamikko (Mikko Karjalainen): 12 päivää Kaldoaivissa (YouTube)
Ali Leiniö vaellusvideo: Kaldoaivi ja eräs töinen hylky. Myös Junkers ja Aadolfin kammi (YouTube)
Tsuomasvaaran tupa (Luontoon.fi)
